— Käskitte muistuttamaan tässä rykmentissä palvelevasta, sotamieheksi alennetusta Dolohovista.
— Missä täällä on Dolohof? — kysyi Kutusof.
Dolohof, joka jo oli pukeutunut harmaaseen sotilassinelliin, ei odottanut käskyä. Sorja, valkoverinen, sinisilmäinen sotamies astui rintamasta. Hän astui ylipäällikön luo ja teki kunniaa.
— Valituksiako? — kysyi Kutusof, rypistäen hieman kulmiaan.
— Tässä on Dolohof, — sanoi ruhtinas Andrei.
— Vai niin! — sanoi Kutusof: — toivon, että tämä läksy sinut parantaa, palvele miehen lailla. Keisari on armelias. Enkä minäkään sinua unohda jos kunnostaudut.
Kirkkaat, siniset silmät tuijottivat ylipäällikköön yhtä rohkeasti kuin olivat tuijottaneet rykmentinpäällikköönkin, aivan kuin olisivat ne tahtoneet repiä sovinnaiverhon, joka eroittaa ylipäällikön niin kauvas sotilaasta.
— Yhtä pyydän, teidän ylhäisyytenne, — sanoi Dolohof soinnukkaalla, kalskealla ja varmalla äänellään. — Pyydän, että minulle annetaan tilaisuus syyni sovittamiseen, jotta voin osoittaa, miten kokonaan olen herrani keisarin ja Venäjän.
Kutusof kääntyi hänestä. Hänen silmissään välähti samallainen hymy kuin silloinkin, kun hän kääntyi Timohinista. Käännyttyään hän rypisti kulmiaan aivan kuin olisi tällä tahtonut ilmaista, että kaiken sen, mitä Dolohof hänelle sanoi, vieläpä senkin, mitä tämä olisi saattanut sanoa, hän jo aikoja sitten on tietänyt ja se häntä tympäsee, ja että kaikki tämä on aivan joutavaa. Hän kääntyi ja lähti astumaan vaunujaan kohti.
Rykmentti hajautui komppanioihin, ja sotilaat johdettiin asuntoihinsa Braunaun lähistölle. Sotilaat toivoivat lepoa uuvuttavain päivämarssien jälkeen, uusia pukimia ja jalkineita.