— Ettehän valita käytökseni johdosta, Prohor Ignatjitsh? — sanoi rykmentinpäällikkö, ajaessaan majapaikkaansa marssivan kolmannen komppanian ohi ja lähestyessään komppanian edessä astuvaa Timohinia. (Onnellisesti päättyneen tarkastuksen johdosta kuvastui rykmentinpäällikön kasvoilla hillitön riemu). — Keisarin palvelus ... ei käy päinsä ... toisinaan tulee rintamassa sättineeksi... Itse olen ensimäinen tunnustamaan vikani, tunnettehan minut... Kylläpä kiitteli! — Ja rykmentinpäällikkö ojensi kapteenille kätensä.
— Hyvänen aika, kenraali, uskaltaisinko minä! — vastasi kapteeni hymyillen, ja hänen nenänsä kävi entistään punasemmaksi. Kun hän hymyili, niin saattoi huomata, että häneltä puuttui kaksi etuhammasta; nämä oli häneltä lyöty kiväärinperällä Ismailin luona.
— Ja ilmoittakaa herra Dolohoville, etten häntä unhota, olkoon rauhallinen. Mutta sanokaa, tehkää hyvin, olen usein aikonut kysyä, miten hän käyttäytyy, ja yhä...
— Palvelustoimissa hän on moitteeton, teidän ylhäisyytenne ... mutta luonne... — sanoi Timohin.
— Mitä, miten on luonteen? — kysyi rykmentinpäällikkö.
— On aikoja, teidän ylhäisyytenne, — puhui kapteeni, — jolloin hän on järkevä, oppivainen, hyvänsuopa. Mutta toisinaan taas peto. Puolassa oli hän tappaa juutalaisen, teidän ylhäisyytenne...
— No niin, no niin, — sanoi rykmentinpäällikkö, — täytyyhän sääliä nuorukaista onnettomuudessa, sillä onhan hänellä ylhäisiä suosijoita... Te siis...
— Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne, — sanoi Timohin, ilmaisten hymyllään, että käsittää päällikkönsä toivomuksen.
— No niin, no niin.
Rykmentinpäällikkö etsi rivistä Dolohovin ja pidätti hevostaan.