— Laulajat eteen! — kuului kapteenin huuto.
Ja noin parikymmentä miestä lähti riveistä juoksemaan komppanian eteen. Rummunlyöjä, joka oli komppanian laulunjohtaja, kääntyi kasvoin laulajiin, heilautti kädellään ja alkoi vetää pitkäveteistä sotilaslaulua, joka alkoi: "Jo aurinkoinen koittaa ja aamurumpu soi..." ja päättyi: "Niinpä, veljet, kunniaan vie meidät isä Kamenski..." Tämä laulu oli sepitetty Turkin maalla ja sitä laulettiin nyt Itävallassa sen verran muutettuna, että sanojen "isä Kamenskin" asemasta laulettiin: "isä Kutusovin".
Kun rummunlyöjä, noin neljänkymmenen vuotias, kuivan kälpeä, kaunis sotilas, oli oikein sotilaallisella vauhdilla laulanut loppusäkeen ja lopun merkiksi huitaissut käsillään, aivan kuin olisi jotain heittänyt maahan, katsahti hän tuimasti laulajiin ja sulki silmänsä. Kun hän sitten oli varma, että kaikki silmät tuijottivat häneen, kohotti hän varovaisesti käsiään, aivan kuin olisi nostanut jotain kallisarvoista, tavatonta esinettä. Hetkisen hän piti käsiään päänsä yläpuolella, heitti ne äkkiä alas epätoivon vimmalla, ja samassa kajahti:
Ah, te majat, majaseni!
"Majaseni uutukaiset" ... yhtyi kaksikymmentä ääntä lauluun, ja lusikantekijä, huolimatta raskaista tamineistaan, hypähti vallattomasti komppanian eteen ja kulkien takaperin heilutteli harteitaan ja uhkaili jotakuta lusikoillaan. Sotilaat astuivat reimaa vauhtia, huitoen käsiään laulun tahtiin, ja tahtomattaankin tulivat he astuneeksi yhtä jalkaa. Komppanian takaa alkoi kuulua pyörien kolinaa, linjaalien räminää ja kavioiden kapsetta. Kutusof seurueineen oli paluumatkalla kaupunkiin. Ylipäällikkö viittasi sotilaille, jotta nämä jatkaisivat vapaata kulkuaan, ja hänen ja kaikkien seurueen jäsenten kasvoilla kuvastui tyytyväisyys, kun he kuulivat sotilaiden laulun ja näkivät tanssivan lusikantekijän ja reippaasti ja iloisesti kulkevat sotilaat. Oikean sivustan toisessa rivissä veti väkisinkin huomion puoleensa sinisilmäinen sotilas, Dolohof, joka erityisen reimasti ja sulavasti astui laulun tahtiin ja katseli ohi ajavia sen näköisenä kuin olisi säälinyt kaikkia, jotka eivät nyt astuneet komppanian mukana. Husaarikornetti, joka niin sattuvasti oli matkinut rykmentinpäällikköä, jättäytyi jälelle ylipäällikön vaunuista ja ajoi Dolohovin luo.
Husaarikornetti Scherkof oli Pietarissa yhteen aikaan kuulunut siihen remuavaan seurapiiriin, jonka sieluna oli Dolohof. Ulkomaalla oli Scherkof tavannut Dolohovin sotilaana eikä ollut häntä tuntevinaan. Nyt taas, kun Kutusof oli puhellut Dolohovin kanssa, tuli hän vanhana ystävänä ilomielin häntä tervehtimään.
— Rakas ystävä, miten jaksat? — sanoi hän laulun kajahdellessa, ja taltutteli hevostaan astumaan sotilaiden tahtiin.
— Mitenkö jaksan? — vastasi Dolohof kylmästi, — kuten näet.
Reipas laulu antoi erityisen merkityksen Scherkovin luontevan hilpeälle puhelutavalle ja Dolohovin vastausten tahalliselle jäykkyydelle.
— Miten sukeudut päällystösi kanssa? — kysyi Scherkof.