— Olen aivan vakuutettu, että itävaltalainen armeija niin taitavan päällikön johdossa kuin kenraali Mack jo on ratkaisevasti lyönyt vihollisen eikä enää kaipaa meidän apuamme, ja tätä arveluani vahvistaa kirje, jonka hänen korkeutensa arkkiherttua Ferdinand on suvainnut minulle lähettää, — sanoi Kutusof.
Kenraali yrmisti kulmiaan. Vaikkeikaan vielä ollut saapunut varmaa tietoa itävaltalaisten häviöstä, niin oli olemassa liiankin paljon asianhaaroja, jotka tekivät uskottaviksi nuo onnettomat huhut; ja senpä tähden Kutusovin arvelut itävaltalaisten voitosta tuntuivatkin ivalta. Kutusovin kasvoilla oli yhä tuo hymyilevän lempeä ilme, joka aivan kuin sanoi, että hänellä oli oikeus tätä olettaa. Ja todellakin oli hänelle viimeisessä Mackin armeijasta saamassaan kirjeessä ilmoitettu saadusta voitosta ja armeijan erittäin edullisesta asemasta.
— Annahan tänne tuo kirje, — sanoi Kutusof ruhtinas Andreille. — Kuulkaahan, tehkää hyvin.
Ja ivallinen hymy huulilla luki Kutusof saksaksi seuraavan kohdan arkkiherttua Ferdinandin kirjeestä: "Meillä on täysin keskitetyt joukot, noin 70,000 miestä, joilla voimme hyökätä vihollisen kimppuun ja hänet lyödäkin, jos hän pyrkii Lechin yli. Koska Ulm on hallussamme, voimme me vallita Tonavan molemmat rannat; ja niin muodoin millä hetkellä tahansa, jos vihollinen ei mene Lechin yli, kulkea Tonavan toiselle rannalle, uhata vihollisen yhdyslinjaa ja palata alempaa takasin Tonavan yli ja tehdä tyhjäksi vihollisen aikeet, jos hän koko voimillaan aikoisi hyökätä meidän uskollisen liittolaisemme kimppuun. Reippaina odotamme näin ollen sitä aikaa, jolloin keisarillinen Venäjän armeija on täysin varustautunut, ja helppo on meidän sitten yhdistetyin voimin valmistaa viholliselle kohtalo, jonka se täysin ansaitsee."
Kutusof huokasi syvään, lopetettuaan lukunsa, ja katsahti tutkivan ystävällisesti hovisotaneuvoston jäseneen.
— Mutta tiedättehän, teidän ylhäisyytenne, että viisainta on otaksua aina pahinta, — sanoi itävaltalainen kenraali, haluten nähtävästi lopettaa siekailemiset ja iskeä asian ytimeen.
Hän katsahti tahtomattaan adjutanttiin
— Anteeksi, kenraali, — keskeytti hänet Kutusof ja kääntyi myös ruhtinas Andreihin. — Kuulehan, rakkaani, otahan Koslovskilta kaikki meikäläisten urkkijain tiedonannot. Tässä on kaksi kirjettä kreivi Nostitzilta, tässä kirje hänen korkeudeltaan arkkiherttua Ferdinandilta, tässä vielä, — sanoi hän, antaessaan joukon papereita. — Laadihan kaikesta tästä ranskankielellä sievonen memorandum, pienonen muistiinpano, josta kävisi selville kaikki meidän nykyiset tietomme itävaltalaisen armeijan toimista. Ja esitä se sitten hänen ylhäisyydelleen.
Ruhtinas Andrei nyökäytti päällään merkiksi, että hän ylipäällikön ensi sanoista oli käsittänyt, ei ainoastaan sen, mitä tämä hänelle sanoi, vaan vieläpä senkin, mitä tämä hänelle olisi tahtonut sanoa. Hän kokosi paperit, kumarsi molemmille yhteisesti ja poistui vastaanottohuoneeseen, hiljaa astua sipsuttaen pehmeällä matolla.
Vaikkakin ruhtinas Andrei vasta lyhyen ajan oli ollut poissa Venäjältä, hän oli kuitenkin suuresti muuttunut. Hänen kasvojensa ilmeessä, liikkeissään, käynnissään tuskin huomasi entistä teeskentelyä, väsymystä ja raukeutta; nyt muistutti hän miestä, jolla ei ole aikaa ajatella, minkä vaikutuksen hän mahdollisesti tekee toisiin, vaan joka mielellään ja innostuneesti tekee tehtävänsä. Hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän oli entistään tyytyväisempi itseensä ja muihin; hymy ja katse olivat entistään iloisemmat ja viehättävämmät.