Kutusof, jonka hän oli saavuttanut jo Puolassa, oli ottanut ystävällisesti hänet vastaan, luvannut muistaa häntä, oli ollut hänelle huomaavampi kuin muille adjutanteille, oli ottanut hänet mukaansa Wieniin ja antanut hänelle tärkeämpiä tehtäviä. Wienistä kirjoitti Kutusof vanhalle toverilleen, ruhtinas Andrein isälle:
"Pojastanne toivon tulevan tavallista etevämmän upseerin, sillä hän toimittaa tehtävänsä kunnialla, on tarmokas ja päättäväinen. Olen onnellinen, kun minulla on käskettävänäni sellainen kyky."
Kutusovrin esikunnassa sekä armeijassa, samoin kuin oli ollut asian laita Pietarin seurapiireissäkin, olivat mielipiteet ruhtinas Andreista aivan vastakkaiset. Toiset, ne olivat vähemmistössä, pitivät häntä jonain erinomaisena, itseään ja kaikkia muita erikoisempana, odottivat häneltä suurtöitä, kuuntelivat häntä, jumaloivat häntä ja jäljittelivät kaikessa; ja näiden ihmisten seurassa oli ruhtinas Andrei suora ja miellyttävä. Toiset taas, enemmistö, eivät häntä rakastaneet, vaan pitivät häntä pöyhkeilevänä, kylmänä ja vastenmielisenä miehenä. Mutta näiden seurassa ruhtinas Andrei käyttäytyi niin, että häntä kunnioitettiin, vieläpä pelättiinkin.
Tultuaan Kutusovin työhuoneesta vastaanottohuoneeseen ruhtinas Andrei meni paperineen toverinsa, päivystävän adjutantin, Koslovskin luo, joka istui kirja kädessä akkunan luona.
— No, mitä kuuluu, ruhtinas? — Koslovski kysyi.
— On käsketty laatimaan kirjelmä meidän vitkastelemisestamme.
— Miksi?
Ruhtinas Andrei kohotti harteitaan.
— Eikö ole tietoja Mackilta? — Koslovski kysyi.
— Ei ole.