— Ei, herrat, ei ... älkää luulko ... hyvin ymmärrän, suotta ajattelette minusta sellaista ... minä ... minulle ... rykmentin kunnia on minulle... Taistelussa olen osoittava, ja lipun kunnia on minulle... Mutta yhdentekevä, tottatosiaan, olen syyllinen!... — Kyyneleet helmeilivät hänen silmissään. — Olen syyllinen, syvästi syyllinen! No, mitä vielä haluatte?
— Se on miehen puhetta, kreivi, — sanoi aliratsumestari kääntyen Rostoviin, ja lyöden häntä suurella kämmenellään olalle.
— Olenhan sanonut, — huudahti Denisof, — hän on kelpo poika.
— Näin on paras, kreivi, — lisäsi aliratsumestari; ja näytti siltä niinkuin hän Rostovin myöntymisen johdosta olisi ruvennut kutsumaan häntä kreiviisi. — Menkää ja pyytäkää anteeksi, teidän jaloutenne, niin.
— Hyvät herrat, teen kaikki, kenkään ei ole kuuleva sanaakaan asiasta, — puhui Rostof rukoilevalla äänellä, — mutta anteeksi en voi pyytää; jumaliste en voi, tuli mitä tuli! Miten voisinkaan pyytää anteeksi aivan kuin pieni poikanen?
Denisof remahti nauramaan.
— Omaksi vahingoksenne. Bogdanitsh on pitkävihainen, jukopäiväisyytenne käy teille kalliiksi, — sanoi Kirsten.
— Tämä ei ole jukopäiväisyyttä, jumaliste, ei olekkaan! En voi teille selittää tätä tunnetta, en voi...
— No, tehkää miten tahdotte, — sanoi aliratsumestari. — Entä, minne on tuo konna joutunut?
— Sairaaksi on tekeytynyt, huomisessa päiväkäskyssä hänet erotetaan, — sanoi Denisof.