— Upseerien kuullen puhutte te rykmentinpäällikölle tästä konnantyöstä, — jatkoi aliratsumestari. — Bogdanitsh (rykmentinpäällikköä kutsuttiin Bogdanitshiksi) teidät nolasi.
— Eipähän nolannut, sanoihan vain, että valehtelen.
— Niinpä niin, te puhuitte hänelle tyhmyyksiä, ja sentähden on teidän pyydettävä anteeksi.
— Mahdotonta! — Rostof huudahti.
— En luullut teitä tällaiseksi, — puhui aliratsumestari ankaran vakavana. — Ette taivu pyytämään anteeksi, mutta sanon teille, ettette ole loukannut ainoastaan häntä, koko rykmenttiä olette loukannut, meitä kaikkia olette syvästi loukannut. Selitän asian teille: kunpahan olisitte hieman ajatellut, olisitte neuvotellut, miten asiasta olisi suoriuduttu; mutta sen sijaan päätä puhkaa hölöttämään, ja vielä upseerien kuullen. Mitä on nyt rykmentinpäällikön tehtävä? Upseeri on tuomittava ja koko rykmentin kunnia on häväistävä? Onko koko rykmentin kunnia jätettävä yhden konnan varaan? Niinkö on meneteltävä teidän mielestänne? Mutta Bogdanitshpa oli reima poika, hän sanoi että valehtelette. Ikävää; mutta minkä sille teet, veliseni: oma syynne. Ja nyt, kun asia aijotaan sotkea, niin te jonkinlaisesta ylpeydestä ette taivu pyytämään anteeksi, vaan aijotte kertoa kaikki. Teitä harmittavat päivystysvuorot, mutta ette taivu pyytämään anteeksi vanhalta, kunnialliselta upseerilta! Vikansa on kai Bogdanitshillakin, mutta rehellinen ja urhoollinen hän on, ja sitä paitsi iäkäs eversti, ettekä sittenkään taivu; mutta rykmentin kunnia on teille vähäpätöinen? — Aliratsumestarin ääni alkoi väristä. — Te, veliseni, olette rykmentissä pyhättömän ajastajan; tänäpänä täällä, huomenna siirrytte jonnekin adjutantiksi; teistä on yhdentekevää, vaikka sanotaankin: "Pavlogradin rykmentin upseerien joukossa on varkaita!" Mutta meistä ei ole yhdentekevää. Puhunko totta, Denisof? Onko yhdentekevää?
Denisof oli yhä vaiti ja istui liikkumattomana, vilkaisten silloin tällöin loistavilla, mustilla silmillään Rostoviin.
— Teille on ylpeytenne kallis, ette taivu anteeksi pyytämään, — jatkoi aliratsumestari, — mutta meille vanhuksille, jotka olemme paraat päivämme eläneet rykmentissä, ja, jos Jumala suo, sen helmassa ummistamme silmämme, meille on rykmentin kunnia kallis, ja Bogdanitsh sen tietää. Ah, miten kallis, veliseni! Huonosti olette tehnyt, huonosti! Suuttukaa, jos haluttaa, mutta sanon aina totuuden. Huonosti tehty!
Ja aliratsumestari nousi ja kääntyi selin Rostoviin.
— Totta, hitto vieköön! — huusi Denisof, hypähtäen seisaalleen. — No, Rostof! No.
Rostof, vuoroin punastuen, vuoroin vaaleten, katseli molempiin upseereihin.