V.
Saman päivän iltana keskustelivat eskadroonan upseerit vilkkaasti Denisovin asunnossa.
— Mutta sanon teille, Rostof, että teidän on pyydettävä anteeksi rykmentinpäälliköltä, — puhui korviaan myöten punastuneelle, kiihtyneelle Rostoville, kookas aliratsumestari, jolla oli harmahtavat hiukset, tavattoman suuret viikset ja ryppyiset, karkeapiirteiset kasvot.
Aliratsumestari Kirsten oli kahdesti alennettu sotilaaksi kaksintaistelun tähden, mutta kummallakin kerralla oli hän jälleen saanut arvonsa.
— En salli kenenkään nimittävän itseäni valehtelijaksi! — huudahti Rostof, — Hän sanoi, että valehtelen, mutta minä sanoin hänelle, että hän valehtelee. Ja sanassani pysyn. Päivystäjävuoroja määrätköön vaikka joka päiväksi, pistäköön lukkojen taa, mutta anteeksi pyytämään ei minua voi kukaan pakottaa, sillä jollei hän rykmentinpäällikkönä luulekkaan voivansa antaa minulle hyvitystä, niin...
— Mutta odottakaahan, veliseni; kuulkaahan, mitä teille sanon, — keskeytti hänet aliratsumestari bassoäänellään, vedellen rauhallisena pitkiä viiksiään. — Muiden upseerien kuullen sanotte te rykmentinpäällikölle, että upseeri on varastanut...
— Ei ole minun syyni, että tämä tapahtui muiden upseerien kuullen. Kenties olisi ollut viisaampaa puhua kahden kesken, mutta enhän olekkaan valtiomies. Sentähden rupesinkin husaariksi, kun luulin, ettei täällä tarvitsisi kursailla; mutta hän sanoi, että valehtelen ... antakoon siis hyvitystä...
— Tämä on kaikki oivallista, kukaan ei pidä teitä pelkurina, mutta tämä ei kuulu asiaan. Kysykää Denisovilta, käykö päinsä, että junkkari vaatii hyvitystä rykmentinpäälliköltä?
Denisof kuunteli keskustelua synkkänä, viiksiään pureskellen, eikä hänellä näyttänyt olevan halua siihen puuttua. Aliratsumestarin kysymykseen hän vastasi ravistaen kieltävästi päätään.