Mutta nämä sanat kuulostivat valittavalta epätoivonhuudahdukselta ja rukoilevalta anteeksipyynnöltä. Heti kun Rostof oli kuullut tämän rukoilevan äänen, vierähti hänen sydämeltään hirvittävä epäluulon kivi. Hän tunsi riemua sydämessään, ja samalla kävi hänen sääli onnetonta; mutta hän ei voinut jättää kesken alkamaansa asiaa.
— Täällä saattavat ihmiset ajatella Jumala ties mitä, — mumisi Teljanin, ottaen lakkinsa ja mennen viereiseen pieneen, tyhjään huoneeseen, — tehkäämme selvä asiasta...
— Olen varma asiastani, näytän sen toteen, — Rostof sanoi.
— Mitä...
Kaikki lihakset alkoivat vapista Teljaninin peljästyneillä, kalpeilla kasvoilla; silmät vilkuilivat rauhattomina, mutta katse ei kohonnut, vaan harhaili jossain alhaalla; alkoi kuulua nyyhkytystä.
— Kreivi! ... älkää syöskö surman suuhun nuorta miestä ... tässä ovat nuo onnettomat rahat, ottakaa ne... — Hän heitti rahat pöydälle. — Minulla on isävanhus, äiti!...
Rostof otti rahat, vältellen Teljaninin katsetta, ja sanaa sanomatta hän lähti huoneesta. Mutta ovella hän pysähtyi ja kääntyi takaisin. — Jumalani, — hän sanoi kyynelsilmin, — kuinka olette voinut tämän tehdä?
— Kreivi, — sanoi Teljanin, lähestyen junkkaria.
— Älkää koskeko minuun, — sanoi Rostof, väistyen.
— Jos olette puutteessa, niin ottakaa nämä rahat. — Hän heitti rahapussin Teljaninille ja syöksyi huoneesta.