— Niin hyvä pussi ... niin, niin... — hän sanoi ja kalpeni yhtäkkiä. — Katsokaa nuorukainen, — hän lisäsi.
Rostof piti rahapussia kädessään, katsahti pussiin, sitten rahoihin, sitten Teljaniniin. Luutnantti vilkuili tapansa mukaan ympärilleen, ja yhtäkkiä näytti hän käyneen sangen iloiseksi.
— Kun saavumme Wieniin, niin siellä annan mennä kaikki, täällä, näissä kaupunkirähjissä ei saa kulumaan, — hän sanoi. — No antakaahan, nuorukainen, lähden.
Rostof oli vaiti.
— Entä te? aijotteko myös einehtiä? Täällä on jotenkin hyvä ruoka, — Teljanin jatkoi. — Antakaahan.
Hän ojensi kätensä ja tarttui pussiin. Rostof hellitti. Teljanin otti pussin ja sovitteli sitä ratsuhousujensa taskuun. Suunsa oli hieman avollaan ja kulmat huolettoman kohollaan, aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa; "niin, niin, pistänpä pussini taskuun, se on luonnollista, eikä se ketään liikuta."
— Entä nyt, nuorukainen? — sanoi hän huoahtaen ja katsahti kulmainsa alta Rostovin silmiin.
Jonkinlainen valonsäde tuikahti Teljaninin silmistä ja siirtyi Rostovin silmiin, sähkökipunan nopeudella singahti se takaisin, vielä kerran — ja tämä tapahtui kaikki silmänräpäyksessä.
— Tulkaa tänne, — sanoi Rostof, tarttuen Teljaninin käteen (hän vei luutnantin melkein kiskomalla akkunan luo). — Nämä ovat Denisovin rahat, olette ne anastanut... — kuiskasi hän luutnantin korvaan.
— Mitä?... Mitä?... Kuinka rohkenette? Mitä?... — puhui Teljanin.