— Ei, ei mitään.
— Aivan juuri lähti, — palvelija sanoi.
Esikunta sijaitsi Salzeneckistä kolmen virstan päässä. Rostof ei poikennut asuntoonsa, otti hevosen ja lähti ajamaan. Kylässä, jossa esikunta sijaitsi, oli kapakka, missä upseerit olivat tavallisia vieraita. Rostof saapui kapakan edustalle; portaiden edessä oli Teljaninin hevonen.
Kapakan peräkamarissa istui Teljanin, ja hänen edessään pöydällä oli makkaravati ja viinapullo.
— Kas, tekin poikkesitte, nuori mies! — Teljanin sanoi, hymyillen ja kohottaen tuntuvasti kulmakarvojaan.
— Niin, — Rostof vastasi, aivan kuin jo tämänkin sanan lausuminen olisi ollut hänelle sangen työlästä, ja hän istuutui viereiseen pöytään.
Kumpikaan ei lausunut sanaakaan; huoneessa istui kaksi saksalaista ja eräs venäläinen upseeri. Kukaan ei puhunut, kuului ainoastaan veitsien kalinaa, niiden lautasia kosketellessa ja Teljaninin huulten maiskutusta. Kun Teljanin oli lopettanut einehtimisensä otti hän taskustaan kaksipäisen rahapussin, siirsi renkaat pienillä, ylöspäin koukistuneilla, valkeilla sormillaan, otti kultarahan ja antoi palvelijalle, kulmiaan kohauttaen.
— Tehkää hyvin, joutukaa, — hän sanoi. Kultaraha oli uusi. Rostof nousi ja astui Teljaninin luo.
— Sallikaa minun katsoa rahapussianne, — hän sanoi hiljaa kuiskaten.
Teljaninin silmät alkoivat vilkuilla, ja kulmansa olivat yhä koholla. Hän antoi rahapussin Rostoville.