Denisof jätti Lavrushkan, mietti hetkisen ja käsitettyään nähtävästi ketä Rostof oli tarkoittanut, hän tarttui tämän käteen.
— Tyhmyyksiä! — huusi hän raivoissaan, ja hänen otsa- ja kaulasuonensa paisuivat suunnattomasti. — Olethan menettänyt järkesi, tätä en salli. Kukkaro on täällä. Nyljen elävältä tämän konnan ja kukkaro ilmestyy.
— Tiedän, ken on ottanut — toisti Rostof vapisevin äänin ja lähti ovea kohti.
— Sanon sinulle, jätä se tekemättä! — ärjyi Denisof, syöksyen junkkarin luo pidättääkseen tätä.
Mutta Rostof riuhtaisihe irti ja iski silmänsä niin tuikean ilkeästi Denisoviin, aivan kuin tämä olisi ollut hänen verivihollisensa.
— Käsitätkö mitä puhut? — hän sanoi, vapisevin äänin: — huoneessa ei ollut muita kuin hän ja minä. Jollei siis hän, niin...
Hän ei voinut jatkaa ja syöksyi huoneesta.
— Ah, hiisi vieköön sinut ja kaikki, — kuuli Rostof ystävänsä huutavan.
Rostof saapui Teljaninin asuntoon.
— Herra ei ole kotosalla, lähti esikuntaan, — sanoi Teljaninin palvelija. — Onko jotain tapahtunut? — hän kysyi, ihmetellen junkkarin kiihtyneitä kasvoja.