— Aina te niin, heitätte jonnekin ja unohdatte. Etsikäähän taskunne.
— Ei, jollen olisi ajatellut aarretta, — Rostof sanoi, — hyvin muistan, että pistin tähän.
Lavrushka penkoi vuoteen perinpohjin, katsoi vuoteen alle, pöydän alle, käänsi koko huoneen ylösalasin ja jäi viimein seisomaan keskelle huonetta. Denisof seurasi vaijeten Lavrushkan hommia, ja kun tämä ihmetellen levitti kätensä ja ilmoitti, ettei kukkaroa löydy, katsahti hän Rostoviin.
— Rostof, ethän vain kujeile...
Rostof tunsi Denisovin katseen, nosti silmänsä, mutta loi ne samassa maahan. Yhtäkkiä tulvasi veri, joka oli pysähtänyt jonnekin kaulan alapuolelle, hänen päähänsä ja silmiinsä. Hän ei voinut hengittää.
— Ja huoneessahan ei muita ole ollut kuin luutnantti ja te itse. Täällä sen pitää jossakin olla, — sanoi Lavrushka.
— Annahan olla, sinä, pirun sikiö, laita itsesi etsimään — huusi yhtäkkiä Denisof, käyden tulipunaiseksi ja lähestyen uhkaavana palvelijaa. Toimita kukkaro, muuten pehmitän selkäsi! Pehmitän teidät kaikki!
Rostof alkoi napittaa nuttuaan, katsomatta Denisoviin, vyötti miekan kupeelleen ja painoi lakin päähänsä.
— Kuuletkos, toimita kukkaro, — ärjyi Denisof, ravistellen Lavrushkaa hartioista ja jymäytellen häntä seinää vasten.
— Denisof, jätä hänet rauhaan! tiedän, ken on ottanut, — sanoi Rostof mennen ovea kohden, silmät maahan luotuina.