— Tuhannet kiitokset, ruhtinas, — vastasi eräs upseeri, ja ilo loisti hänen silmistään, kun sai keskustella arvokkaan esikunta-upseerin kanssa. — Ihana seutu. Kuljimme aivan puiston vieritse, näimme kaksi hirveä, ja talopa vasta oli verraton!
— Katsokaahan, ruhtinas, — sanoi toinen, jonka kovin teki mieli ottaa vielä piiras, muttei oikein ilennyt, ja sentähden oli tarkastelevinaan seutua, — katsokaahan, jopa on tuolla meidän jalkaväkeä. Kas tuolla, niityn pälveellä kylän takana, kolme miestä kiskoo jotain. Puhtaan tekevät tuosta hovista, — hän sanoi, nähtävästi hyväksyen heidän tekonsa.
— Sepä, sepä, — Nesvitski sanoi. — Ei, mutta minullapa halu olisi, — hän lisäsi, pureskellen kauniissa, kosteassa suussaan piirasta, — tuonne pistäytyä.
Hän osoitti vuorelta siintävää luostaria. Hän hymähti, silmänsä kävivät tihruisiksi ja alkoivat välkkyä.
— Eikö olisi verratonta, herrat!
Upseerit pyrähtivät nauramaan.
— Saisipa edes hieman peloitella noita nunnatylleröitä. Sanotaan heidän olevan italiattaria, nuoriakin kuuluu olevan joukossa. Tosiaankin viisi vuotta antaisin elämästäni!
— Tietenkin on heidänkin ikävä, — sanoi nauraen eräs muita rohkeampi upseeri.
Upseerien näin haastellessa osoitti seurue-upseeri jotain kenraalille; tämä katsoi kaukoputkella.
— Totta tosiaan, totta tosiaan, — sanoi kenraali kiukkuisena, laskien kaukoputkea silmiltään ja kohautellen harteitaan, — alkavat pyyhkäistä tykeillään ylimenopaikkaa. Ja mitä he siellä nahjustelevat?