Paljaalla silmällä saattoi joen toiselta rannalta eroittaa vihollisen tykkeineen. Näkyi maidonvalkea savupilvi, ja pian kuului kaukainen tykin jymäys: Selvästi huomasi, miten venäläiset alkoivat kiirehtiä ylimenopaikalla.
Nesvitski puhkasi syvään, nousi seisaalleen ja astui hymyhuulin kenraalin luo.
— Ettekö halua haukata hieman, teidän ylhäisyytenne? — hän sanoi.
— Asiat ovat hullusti, — sanoi kenraali, vastaamatta hänen kysymykseensä, — meikäläiset ovat vitkastelleet.
— Vienkö käskyn, teidän ylhäisyytenne? — kysyi Nesvitski.
— Niin, viekää, tehkää hyvin, — sanoi kenraali, toistaen tarkalleen jo kerran ennen antamansa käskyn, — ja sanokaa husaareille, että heidän on viimeisinä mentävä sillan yli ja sitten sytytettävä silta, kuten olen käskenyt; ja tarkastakoot virikkeet sillalla.
— Sangen hyvä, — Nesvitski vastasi.
Hän huusi kasakkaa tuomaan hevosen, käski korjaamaan repun ja taskumatin ja kieräytti keveästi raskaan ruhonsa satulaan.
— Poikkeanpa tosiaankin nunnia tervehtimään, — sanoi hän upseereille, jotka hymyillen katselivat häntä, ja läksi ratsastamaan laaksoon kiemurtelevaa polkua pitkin.
— No, kapteeni, minne asti vie, koettakaapa! — sanoi kenraali, kääntyen tykistöupseeriin. — Huvitelkaa hieman ikäviinne.