— Miehistö tykkien ääreen! — huusi upseeri.
Tuossa tuokiossa juoksivat tykkimiehet iloisina nuotioiden äärestä ja syöttivät tykit.
— Ensimäinen! — kuului komentohuuto.
Reimasti laukasi n:o 1. Kuului huumaava metallin poru, ja laaksossa olevien venäläisten päiden yli lensi vinkuen kranaatti. Vihollista se ei saavuttanut, ei lähimainkaan; näkyi savupilvi, kranaatti räjähti.
Sotamiesten ja upseerien kasvot ilostuivat tästä äänestä; kaikki kavahtivat jalkeilleen ja seurasivat innokkaasti laaksossa liikehtiviä venäläisiä, jotka täältä korkeudesta eroitti kuin kämmeneltään, ja joen toiselta puolelta lähestyvän vihollisen liikkeitä. Samassa hetkessä solui pilvi auringon edestä, ja tämän yksinäisen laukauksen hurmaava jyrähdys ja auringon kirkas loiste sulivat rohkaisevaksi ja riemastuttavaksi tunnelmaksi.
VII.
Sillan yli oli jo lentänyt kaksi vihollisen tykinluotia, ja sillalla oli tungos. Sillan keskipaikalla seisoi kaidepuihin puristuneena lihava Nesvitski, jonka ahdingon tähden oli täytynyt laskeutua ratsultaan. Nauraen katseli hän muutaman askeleen päässä takanaan seisovaa kasakkaansa, joka suitsista piteli kahta ratsua. Heti kun Nesvitski hiemankin yritti pyrkiä eteenpäin, puristivat sotilaat ja kuormarattaat hänet jälleen kaidepuihin, eikä hän tälle muuta voinut kuin hymyillä.
— Jopa olet, veliseni! — puhui kasakka kuormastosotilaalle, joka kuormineen oli ajanut aivan jalkaväen sekaan, tallauttaen heitä hevosillaan ja kolhien pyörillä: — jopa olet! Etkö voisi odottaa, kun näet, että kenraali pyrkii ohi.
Mutta kuormastosotilas vähät välitti kenraalin mainitsemisesta, huusihan vain sotilaille, jotka täydellisesti olivat sulkeneet häneltä tien: "Hei! rakkaani, väistykää vasemmalle, seis!" Mutta sotilaat liikkuivat kylki kyljessä, pistimistä toisiinsa takertuneina, aivan kuin puristettu ainejoukko. Katsahdettuaan kaidepuitten yli virtaan näki ruhtinas Nesvitski Ennsin vuolaat, pauhaavat, matalat aallot. Toisiinsa sulautuen, värehtien ja koukistuen sillan paaluja vasten, ne kilvan kiitivät toistensa ohi. Katsahdettuaan sillalle näki hän yhtä yksitoikkoisia sotilasaaltoja, sotilaspäähineitä, rensseleitä, pistimiä, pitkiä pyssyjä ja päähineitten alta tuijottavia naamoja korkeine poskipäineen, painuneine poskineen ja huolettoman väsyneine katseineen. Sankkana metsänä liikkuivat sotilaiden jalat sillan livastelevilla, likaisilla palkeilla. Toisinaan sattui silmä yksitoikkoisten sotilasaaltojen keskestä tapaamaan upseerin, jonka kasvojen juonteesta ja viitasta eroitti sotilaista, samoin kuin valkean vaahdon pärskeen oli eroittanut Ennsin aalloista; toisinaan kuljettivat jalkaväkiaallot mukanaan jalan astuvaa husaaria, upseerin palvelijaa tai seudun asukasta, aivan kuin Ennsin aallot olivat kuljettaneet kieppuvaa lastua; toisinaan taas lipuivat siltaa pitkin, kuten tukki virran aalloissa, komppanian tai upseerien kuormavaunut, täyteen ahdettuina ja peitettyinä nahkaisilla verhokkeilla.