— Kas heitä, aivan kuin padon olisivat murtaneet, — puhui toivottomana kasakka ja pysähtyi. — Paljonko teitä vielä on siellä?
— Yhtä vaille miljoona! — vastasi silmää iskien, rääsyiseen sinelliin pukeutunut sotilas, kulkiessaan aivan kasakan vieritse. Samalla hän katosi. Hänen jälessään kulki vanha sotilas.
— Kun hän (hän — vihollinen) tästä alkaa tykeillään siltaa pyyhkiä, — |puheli vanha sotilas synkkänä toverilleen, — niin unhotatpa syhymisen.
Ja hänkin katosi. Häntä seurasi kuormastosotilas kuormallaan istuen.
— Mihin olet, hirtehinen jalkarievut pistänyt? huusi hänelle upseerin palvelija, juosten rattaiden takana ja penkoen kuormaa.
Ja kuormastosotilas hävisi. Kuorman jälestä kulki iloisia, nähtävästi päihtyneitä sotilaita.
— Kun hän, rakkaani, kiväärinperällä kolhasi häntä päin turpaa... — puhui iloisesti käsiään heilutellen eräs heistä, jonka sinellin helmat olivat korkealle käärityt.
— Mutta kylläpä oli kinkkukin maukasta, — vastasi toinen, nauraa hohottaen.
Ja hekin hävisivät; niin ettei Nesvitskille käynyt selväksi, ketä oli lyöty turpaan ja mitä yhteyttä oli kinkulla asian kanssa.
— Kylläpä nyt kiirehtivät, kun vihollinen jyskyttää alkoi; luulevat varmaankin, että hän kaikki tuhoaa,— puhui ali-upseeri kiukkuisen nuhtelevasti.