— Kaatui kaksi, luullakseni.
— Jos olisin keisari, niin en koskaan kävisi sotia, — sanoi Nesvitski, kääntyen selin siltaan.
Ranskalaiset syöttivät tykkinsä kiireesti. Siniviittaiset jalkamiehet syöksyivät juosten siltaa kohti. Taas pöllähtelivät savupilvet, ja raehaulit rätisivät ja paukkuivat sillalla. Mutta tällä kerralla Nesvitski ei voinut katsella mitä sillalla tapahtui. Sillalta nousi sakea savu. Husaarien onnistui sytyttää silta, eivätkä ranskalaiset enää yrittäneetkään heitä häiritä, ampuivathan vain, kun kerran tykit olivat sillalle suunnatut, ja oli ketä saattoi ampua.
Ranskalaiset kerkesivät ampua kolme yhteislaukausta raehauleilla, ennenkuin husaarit olivat saapuneet hevostensa luo. Kaksi laukausta oli huonosti tähdätty, ja raehaulit mennä vinkuivat yli sillan, mutta kolmas laukaus sattui keskelle husaariryhmää ja kaatoi kolme miestä.
Rostof, jota kiusasivat välinsä Bogdanitshiin, oli seisahtunut sillalle eikä tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Ketään ei saattanut hakata maahan (vaikka hän aina oli kuvitellut taistelua sellaiseksi), sillan sytyttämisessä ei hän myöskään voinut olla avuksi toisille, sillä hän ei ollut hankkinut itselleen olkikupoa. Hän seisoi ja vilkuili ympärilleen, kun yhtäkkiä kuului rätinää, ja raehaulit roiskivat siltaa aivan kuin olisi herneitä joku kourastaan viskonut. Lähin mies hänen vierellään vaipui voihkien kaidepuulle. Rostof kiirehti muiden mukana häntä auttamaan. Taas huusi joku: "Paarit!" Neljä miestä tarttui haavoittuneeseen ja alkoi nostaa häntä.
— Oooo!... Jättäkää, Kristuksen nimessä, — huusi haavoittunut; mutta hänen huudoistaan välittämättä asettivat husaarit hänet paareille.
Nikolai Rostof kääntyi haavoittuneesta ja, aivan kuin olisi jotain etsinyt silmillään, alkoi katsella kaukaisuuteen, Tonavan vesiä, taivasta, aurinkoa. Miten kauniilta näyttikään taivas; miten helakan sininen, rauhallinen ja syvä! Miten kirkas ja juhlallinen onkaan laskeuva aurinko! Miten hempeän päälyvinä siintävät kaukaiset Tonavan vedet! Ja vielä ihanimmilta näyttivät Tonavan takaiset, kaukaiset, autereiset vuoret, luostari, salaperäiset rotkot, latvojaan myöten sumussa uinailevat männistöt... Siellä on rauhallista, onnellista... "En mitään, en mitään haluaisi, olisinpa vain tuolla", ajatteli Rostof. "Minussa yksinään ja auringossa on niin paljon onnea, mutta täällä ... valitusta, kärsimyksiä, pelkoa, ja tämä hapuileminen, tämä touhu... Taas huudetaan jotain, kaikki lähtevät juoksemaan jonnekin takasin, ja minä juoksen mukana, ja tuossa, aivan tuossa, ylläni, vierelläni on kuolema... Hetki vain, enkä enää koskaan näe tuota aurinkoa, tuota vettä, tuota rotkoa"...
Samassa alkoi aurinko kätkeytyä pilviin; Rostof huomasi edessään toiset paarit. Ja kuoleman pelko, kammottavat paarit ja rakkaus elämään ja aurinkoon, kaikki tämä sai hänen sydämensä sairaaloisen rauhattomaan sykintään.
"Herra Jumala! Sinä, joka asut tuolla taivaissa, pelasta, armahda, suojele minua!" kuiskasi Rostof hiljaa.
Husaarit saapuivat hevostensa luo, äänet kävivät kuuluvammiksi ja rauhallisemmiksi, paarit hävisivät näkyvistä.