— No, veliseni, joko pääsit ruudin hajuun?... — huusi Denisof Rostovin korvaan.
"Kaikki on päättynyt; mutta olenpa pelkuri, pelkuri olen", ajatteli Rostof ja, raskaasti huoahtaen, hän otti pitelijältä jalkaansa arastelevan Gratshikinsa ja asettelihe istumaan satulaan.
— Oltiinko nyt raehaulisateessa? — kysyi hän Denisovilta.
— Vieläpä hyvässäkin! — huusi Denisof: — oivallisesti toimimme! Mutta tämä on roskatyötä! Hyökkäys, se on suloista, lyö haluusi, mutta tässä, hitto vieköön, ampuvat kuin maalitauluun.
Ja Denisof ratsasti lähellä olevan upseeriryhmän luo, missä olivat rykmentinpäällikkö, Nesvitski, Scherkof ja seurue-upseeri.
"Nähtävästi ei ole sentään kukaan huomannut", ajatteli Rostof itsekseen. Ja todellakaan ei kukaan ollut huomannut mitään erikoisempaa, sillä jokainen oli aikoinaan tuntenut samaa kuin nyt ensi kerran oli tuntenut ruudin hajuun tottumaton junkkari.
— Jopa on teillä raportin aihetta, — sanoi Scherkof, — ties vaikka minutkin ylentäisivät aliluutnantiksi.
— Ilmoittakaa ruhtinaalle, että sytytin sillan, — sanoi eversti iloisen juhlallisesti.
— Mutta jos tiedustellaan mieshukkaa?
— Tuskin mainittavia! — mörähti eversti: — kaksi husaaria haavoittunut, yksi kuollut, — sanoi hän huomattavan iloisesti, eikä hän voinut pidättyä tyytyväisestä hymystä, kun hän soinnukkaasti lausui tuon kauniin sanan kuollut.