— Vakavasti puhuen, — vastasi ruhtinas Andrei, — voimme kuitenkin sanoa kerskumatta, että se oli hieman toista kuin Ulmin luona...
— Miksette vanginneet edes yhtä sotamarskia?
— Siksi, ettei kaikki käy niinkuin toivotaan, eikä niin säännöllisesti kuin paraatissa. Olimme laskeneet voivamme kiertää vihollisen, kuten teille jo kerroin, aamuun kello seitsemään, mutta se ei meille onnistunut edes viiteen iltapäivällä.
— Miksette saapuneet sitten perille seitsemäksi? Teidän olisi pitänyt keritä perille seitsemältä aamulla, — sanoi Bilibin, hymyillen, — olisi pitänyt joutua seitsemältä aamulla.
— Miksette te diplomaattisilla keinoillanne saaneet Bonapartea vakuutetuksi, että hänen olisi ollut viisainta luopua Genuasta? — sanoi ruhtinas Andrei samallaisella äänensävyllä.
— Tiedän, — keskeytti hänet Bilibin, — teidän arvelevan, että on sangen helppo vangita sotamarskeja sohvalla uunin edessä. Niinhän se on, mutta sittenkin, miksette häntä vanginneet? Ja älkää ihmetelkö, jolleivät, ei ainoastaan sotaministeri, vaan myöskin hänen majesteettinsa keisari ja kuningas Frans ole ylen onnelliset teidän voitostanne; sillä en minäkään, Venäjän lähetystön sihteeri pahanen, tunne erityistä tarvetta lahjoittaa iloni merkiksi Fransilleni taaleria ja päästää häntä hempukoineen Praterille... Mutta, eihän täällä olekkaan Prateria.
Hän katsahti suoraan ruhtinas Andreita silmiin, ja yhtäkkiä siliytyivät otsalta kurtut.
— Nyt on minun vuoroni kysyä teiltä "miksi", rakas ystävä, — sanoi Bolkonski. — Tunnustan, etten oikein käsitä asioita; kenties ovat kyseessä diplomaattiset hienoudet, joita ei heikko järkeni pysty käsittämään, mutta ymmärtää en saata: Mack menettää kokonaisen armeijan, arkkiherttuat Ferdinand ja Karl eivät ilmaise elonmerkkejäkään ja tekevät virheen toisensa jälkeen, vihdoin Kutusof yksinään saa todellisen voiton, paljastaa ranskalaisten voittamattomuuden, ja kaikesta tästä huolimatta ei sotaministeriä edes viehätä tapauksen yksityisseikat.
— Niinpä juuri, rakkaani. Nähkääs, rakkaani: eläköön keisari, eläköön Venäjä, eläköön uskonto! tämä kaikki on verratonta, mutta mitä liikuttaa meitä, sanon Itävallan hovia, teidän voittonne? Mutta tuokaahan suotuisa viesti arkkiherttua Kaarlen tai Ferdinandin — kuten tiedätte, un archiduc vaut l'autre [64] — voitosta, niin kyllä silloin panemme tykit jyskymään, vaikkapa sitten voitetuksi olisi tullutkin vain Bonaparten palokunnan komppania. Mutta tämä tuntuu meistä vain tahalliselta ärsytykseltä. Arkkiherttua Karl ei saa mitään aikaan, arkkiherttua Ferdinand peittyy häpeään. Wienin te jätätte, ette sitä enää puollusta, aivan tuntuu kuin sanoisitte meille: Jumala on kanssamme, jääkää Herran huomaau pääkaupunkinenne. Kaikkein rakastaman kenraalimme, Schmidtin, viette luotituiskuun ja onnittelette sitten meitä voiton johdosta! Myöntänette, että vaikea olisi ajatella ärsyttävämpää uutista kuin se, jonka olette meille tuonut. Tämä tuntuu aivan tahalliselta, aivan tahalliselta. Jä entäs jos olisittekin saaneet loistavan voiton, ja saakoonpa vaikka arkkiherttua Karlkin voiton, mitä voisi tämä kaikki vaikuttaa asiain yleiseen menoon? Nyt on jo kaikki myöhäistä, kun ranskalaiset joukot ovat vallanneet Wienin.
— Miten, vallanneet? Onko Wien valloitettu?