Nämä herrat, jotka olivat nuoria, rikkaita, iloisia suuren maailman miehiä, olivat muodostaneet Wienissä, ja muodostivat nyt täälläkin, erityisen seurapiirin, jota sen sielu, Bilibin, nimitti meikäläisiksi, les notres. Tämän seurapiirin jäsenillä, jotka melkein poikkeuksetta olivat valtiomiehiä, näkyi olevan omat, erityiset harrastuksensa, joilla ei ollut mitään tekemistä sodan eikä politiikan kanssa. Heitä näkyivät enemmän kannustavan suuren maailman tapahtumat, suhteet erinäisiin naikkosiin ja virastotyöt. Näytti siltä aivan kuin he mielellään, kuten omaisen (kunnia, joka sattui harvalle), olisivat ottaneet seurapiiriinsä ruhtinas Andrein. Kohteliaisuudesta, ja helpottaakseen keskustelun alkamista, kyseltiin ruhtinas Andreilta yhtä ja toista armeijasta, taistelusta y.m.s., ja sitten muuttui keskustelu taas hajanaiseksi leikinlaskuksi ja juoruilemiseksi.
— Mutta sepä vasta on jotain, — puhui eräs heistä, kertoessaan, miten hullusti oli käynyt eräälle hänen toverilleen, valtiomiehelle, — sepä vasta on jotain, kun kansleri sanoo hänelle suoraan, että hänen nimittämisensä Lontooseen on onnenkeikaus, ja kehoittaa häntä itseäänkin sitä sellaisena pitämään. Ajatelkaa tuota onnetonta tällä hetkellä!...
— Mutta tämä on vielä arveluttavampaa, hyvät herrat, minä ilmi annan Kuraginin: mies on hädässä, ja sitä käyttää hyväkseen tämä don Juan, tämä kauhea mies!
Ruhtinas Hippolyt oli lojollaan voltairelaisessa nojatuolissa, jalat roikuksissa sivunojan yli. Hän pyrskähti nauramaan.
— Parlez moi de ça,[66] — hän sanoi.
— Oi, sinua don Juan! Oi, käärme!
— Ette tiedä, Bolkonski, — sanoi Bilibin, ruhtinas Andreihin kääntyen, — että kaikki ranskalaisen (olin sanoa venäläisen) armeijan kauhutyöt vaalenevat niiden töiden rinnalla, joita tämä mies on toimittanut naismaailmassa.
— La femme est la compagne de l'homme,[67] — lausui ruhtinas Hippolyt ja alkoi katsella lornetillaan koholla olevia jalkojaan.
Bilibin ja meikäläiset nauraa hohottivat, katsellessaan Hippolytiä silmiin. Ruhtinas Andrei huomasi, että tätä Hippolytiä, jolle hän (hänen täytyi se tunnustaa) oli ollut miltei mustasukkainen vaimonsa tähden, pidettiinkin tässä seurassa narrina.
— Ei mutta, minun pitääkin hieman huvittaa teitä Kuraginin laskuun, — sanoi Bilibin hiljaa Bolkonskille. — Hän on verraton puhuessaan politiikasta; hänen arvokkuutensa on näkemisen arvoinen.