— En laske leikkiä, — jatkoi Bilibin, — en tiedä mitään todenpaa ja surkuteltavampaa. Nämä herrat tulevat kolmisin sillalle ja kohottavat valkean lipun; he vakuuttavat, että on aselepo, ja että he, sotamarskit, ovat tulleet neuvottelemaan ruhtinas Auerspergin kanssa. Päivystävä upseeri päästää heidät siltavarusteelle. He kertoilevat hänelle ummet ja lammet gascognelaisia hullutuksia: sanovat, että sota on päättynyt, että keisari Frans ja Napoleon ovat päättäneet tavata toisensa, että he tahtovat tavata ruhtinas Auerspergin, y.m.s. Upseeri lähettää kutsumaan Auerspergiä; herrat sotamarskit syleilevät upseereja, laskevat leikkiä, istahtavat tykeille, mutta sillä välin marssii ranskalainen pataljoona salavihkaa sillalle, sotilaat viskelevät palavilla aineilla täytettyjä säkkejä virtaan, ja pataljoona saapuu siltavarusteelle. Vihdoin saapuu itse kenraaliluutnantti, meidän rakas ruhtinaamme, Auersperg von Mautern. "Rakas vihollinen! Itävallan joukkojen kukka. Turkin sotien sankari! Vihollisuus on päättynyt, voimme puristaa toistemme käsiä ... keisari Napoleonin hartain toivo on saada tavata ruhtinas Auersperg". Sanalla sanoen, nämä herrat eivät suotta ole gascognelaisia, he pimittävät Auerspergin kauniilla sanoillaan, hän on niin lumottu äkillisestä sydämellisestä tuttavuudestaan ranskalaisiin sotamarskeihin, ja Muratin mantteli ja kameelikurjen sulat häikäisevät siihen määrin hänen silmänsä, qu'il n'y voit que du feu, et oublie celui qu'il devonit faire, faire sur l'ennemi.[71] (Huolimatta puheensa elävyydestä, Bilibin ei sentään unohtanut pysähtyä tämän sanasutkauksensa jälkeen, jotta ruhtinas Andrei olisi ehtinyt täysin käsittää sen arvon.) Ranskalainen pataljoona juoksee siltavarusteelle, tykit tukitaan, ja silta on valloitettu. Ei, tämä ei vielä mitään, — jatkoi hän, rauhoittuen hieman, kuullessaan oman puheensa sulouden, — tämäpä vasta jotain: ali-upseeri jonka hallussa oli merkinantotykki sillan sytyttäjille ja miinain räjäyttäjille, tämä ali-upseeri, kun huomasi, että ranskalaiset juoksevat sillalle, tahtoi jo ampua, mutta Lannes töykkäsi häntä käteen. Aliupseeri, joka nähtävästi oli kenraaliaan järkevämpi, menee Auerspergin luo ja sanoo: "Ruhtinas, teidät petetään, kas tuolla ovat ranskalaiset!" Murat huomaa, että kaikki on hukassa, jos ali-upseeri saa puhua. Teeskennellyn ihmettelevänä (aito gascognelainen) kääntyy hän Auerspergiin: "Enpä tosiaan näe tässä koko maailman ylistämää itävaltalaista sotakuria", hän sanoo, "ja te sallitte sotilaan täten puhua itsellenne!" Tämä on nerokasta. Ruhtinas Auersperg loukkautuu ja käskee vangita ali-upseerin. Ei, mutta myöntänette, että tämä siltajuttu on verraton. Tätä ei enää voi nimittää tyhmyydeksi, ei halpamaisuudeksi...
— Kenties kavallukseksi, — sanoi ruhtinas Andrei, jonka mieleen elävästi kuvastuivat harmaat sinellit, haavat, ruudin savu ja kunnia, joka häntä odotti.
— Eipä siksikään. Se saattaisi hovin liian huonoon valoon, — jatkoi Bilibin. Tämä ei ole kavallusta, ei halpamaisuutta, ei tyhmyyttä; tämä on samaa kuin Ulmin luon... — Hän näytti miettivän, etsivän sopivaa lausepartta: — c'est ... c'est du Mack. Nous sommes mackes,[72] — sanoi hän viimein, tuntien samalla, että oli päästänyt sanasutkauksen, vieläpä sattuvankin sanasutkauksen, jota usein toistellaan.
Mielihyvän merkiksi hän päästi kurtut otsaltaan ja alkoi, hillitysti hymyillen, tarkastaa kynsiään.
— Mihin menette? — sanoi hän äkkiä, kääntyen ruhtinas Andreihin, joka oli noussut seisaalleen ja astui huoneensa ovea kohti.
— Lähden matkalle.
— Mihin?
— Armeijaan.
— Olihan aikomuksenne viipyä vielä kaksi päivää.
— Mutta nyt lähden heti.