Ja annettuaan määräyksiä lähtönsä johdosta, ruhtinas Andrei poistui omaan huoneeseensa.
— Kuulkaahan, rakkaani, — sanoi Bilibin, tultuaan ruhtinas Andrein huoneeseen. — Olen ajatellut teitä. Miksi lähdette?
Ja osoittaakseen todistelunsa kumoamattomuuden, hän päästi kaikki kurtut kasvoiltaan.
Ruhtinas Andrei katsahti kysyvästi toveriinsa eikä vastannut mitään.
— Miksi matkustatte? Tiedän teidän arvelevan, että velvollisuutenne on rientää armeijaan, kun sen asema on uhattu. Ymmärsin tämän, (mon cher, c'est de l'heroisme".[73]
— Ei lainkaan, — sanoi ruhtinas Andrei.
— Mutta olettehan filosoofi; olkaa sitä täydellisesti, tarkastakaa asioita toiseltakin kannalta, ja olette huomaava, että teidän velvollisuutenne päinvastoin on säästää itseänne. Jättäkää armeijan pelastaminen toisten huoleksi, jotka eivät enää mihinkään kelpaa... Teitä ei ole käsketty palaamaan, ja täältä teitä ei päästetty; voitte siis jäädä tänne ja matkustaa meidän kanssamme, minne vieneekin meidät onneton kohtalomme. Kerrotaan, että matkustamme Olmütziin. Ja Olmütz on erittäin hauska kaupunki. Ja minun vaunuissani matkustamme sangen mukavasti ja rauhallisesti.
— Jättäkää jo leikinlasku, — sanoi Bolkonski.
— Puhun teille vakavasti, ystävänä. Ajatelkaahan. Minne ja miksi matkustatte, kun kerran voitte jäädä tänne? Teillä on valittavana näiden kahden välillä (hänen päänahkansa vetäytyi kurttuihin vasemman ohimon yläpuolella): joko ette saavu armeijaan, ja rauha solmitaan; tai saavutte ja ja'atte koko Kutusovin armeijan kanssa häviön ja häpeän.
Ja Bilibin päästi kurtut siliytymään, tuntien, että hänen dilemmansa oli kumoamaton.