— Tämä asia ei ole minun päätettävissäni, — sanoi ruhtinas Andrei kylmästi, mutta hän ajatteli: "lähden pelastamaan armeijaa".
— Rakkaani, olette sankari, — sanoi Bilibin.
XIII.
Käytyään hyvästijätöllä sotaministerin luona, lähti ruhtinas Andrei vielä samana yönä matkalle armeijaan, itsekään tietämättä, mistä sen tapaisi, ja peläten joutuvansa Kremsin tiellä ranskalaisten käsiin.
Brünnissä oli koko hovi lähtöhommissa, ja raskas kalusto oli jo matkalla Olmütziin. Etzelsdorfin luona tuli ruhtinas Andrei sille tielle, jota myöten venäläinen armeija pakeni tulisella kiireellä ja suurimmassa epäjärjestyksessä. Tie oli niin täyteen ahtautunut kuormavaunuja, että hänen oli mahdoton jatkaa matkaa vaunuissaan. Otettuaan kasakkapäälliköltä hevosen ja kasakan, lähti ruhtinas Andrei nälkäisenä ja väsyneenä etsimään ylipäällikköä ja kuormavaunujaan. Matkalla kuuli hän mitä huolestuttavimpia huhuja armeijan tilasta, ja nähdessään nuo suin päin pakenevat joukot, alkoi hän niihin uskoakkin.
Hänen mieleensä muistuivat Bonaparten sanat, jotka tämä sodan alkaessa oli lausunut armeijalle antamassaan päiväkäskyssä: (Cette armée russe, que l'or d'Angleterre a transportée des extrémités de l'univers, nous allons lui faire eprouver le même sort (le sort de l'armée d'Ulm)".[74] Ja nämä sanat herättivät hänessä samalla kertaa ihailua tuohon nerokkaaseen sankariin, loukatun kunnian tuntoa ja maineen toiveita. "Mutta jollei muu autakkaan kuin kuolema?" hän ajatteli. "Mitäpä siitä, jos niin tarvitaan! Osannen kuolla yhtä hyvin kuin muutkin."
Halveksuen katseli ruhtinas Andrei näitä loppumattomia sekasin kulkevia joukko-osastoja, kuormia, tykkejä, ja taas kuormia, kuormia, ja yhä kuormia jos jonkinlaisia, jotka milloin sivuuttaen toisiaan, milloin kolmen ja neljän kertaisissa jonoissa kulkien sulkivat koko leveydeltään poroisen tien. Joka puolelta, edestä ja takaa, niin pitkältä kuin korva eroitti, kuului pyörien kolinaa, vaunulaiteiden, tykintelojen ja rattaiden rätinää, kavioiden kapsetta, ruoskain viuhinaa, sotilaiden, palvelijain ja upseerien huutoja, hoputtamista ja sättimistä. Tien vierillä tapasi ruhtinas Andrei tuon tuostakin milloin nyljettyjä, milloin nylkemättömiä hevosenraatoja, särkyneitä rattaita, joiden vieressä istui sotilaita aivan kuin jotain odotellen. Kylien kohdalla näki hän osastoistaan eronneita sotilaita, joista toiset kiirehtivät kyliä kohden, toiset jo palailivat niistä, kantaa laahustaen kanoja, lampaita, heiniä ja kaikellaisella tavaralla täytettyjä säkkejä. Ala- ja ylämä'issä syntyi aivan sietämätön ahdinko, ja kuului korvia vihlovaa huutoa ja kirkunaa. Sotilaat seisoivat polvia myöten porossa ja kannattelivat tykkejä ja kuormia: ruoskat räiskivät, kaviot livastelivat, vetohihnat katkeilivat ja rinnat korahtelivat huudoista. Pakoretkeä johtavat upseerit ratsastelivat edestakaisin kuormien välitse. Heikosti kuuluivat heidän äänensä tämän yleisen melun keskestä, ja heidän kasvojensa ilmeistä saattoi huomata, että he olivat toivottomia tämän sekasorron suhteen.
"Tässä siis on se rakas, oikea-uskoinen sotajoukko", ajatteli Bolkonski, muistellen Bilibinin sanoja.
Ruhtinas Andrei tahtoi kysyä joltakulta, missä ylipäällikkö nykyään oleksii, ja sentähden ajoi hän kuormaston luo. Suoraan häntä kohti kulkivat yhden hevosen vetämät ajoneuvot, mitkä nähtävästi olivat sotilaiden tilapäisesti kyhäämät ja muistuttivat vankkurien, kabrioletin ja vaunujen sekasikiötä. Ajoneuvoja ohjasi sotilas, ja nahkaisen katoksen alla istui kokonaan huiveihin kääriytynyt nainen. Ruhtinas Andrei oli jo saapunut kuormaston luo ja oli jo kerinnyt kysymäänkin asiaansa eräältä sotilaalta, kun yhtäkkiä katoksen alla istuvan naisen toivottomat huudot kiinnittivät hänen huomionsa. Kuormastoa johtava upseeri hutki näiden kummallisten ajoneuvojen ajuria, kun tämä pyrki sivuuttamaan kuormaston, ja jokunen lyönti sattui naisen jalkoja peittävään verhokkeeseen. Nainen huusi vimmatusti. Kun hän huomasi ruhtinas Andrein pisti hän päänsä kuomusta, huitoi laihoilla käsillään ja huusi: