— Adjutantti! Herra adjutantti! Jumalan nimessä ... puollustakaa... Mitä tästä tulee?... Olen seitsemännen jääkärirykmentin lääkärin vaimo ... eivät päästä kulkemaan; olemme jääneet rykmentistämme, olemme eksyneet...
— Lyön mäsäksi, käännä takasin! — huusi vihastunut upseeri sotilaalle: — käännä takasin luhjinesi.
— Herra adjutantti, puollustakaa. Mitä tämä on? — huusi lääkärin vaimo.
— Sallikaa näiden ajoneuvojen jatkaa matkaa. Ettekö näe, että kulkija on nainen? — sanoi ruhtinas Andrei, ratsastaen upseerin luo.
Upseeri vilkasi häneen, mutta, vastaamatta sanaakaan, hän kääntyi taas sotilaaseen: "Minä sinut sivuutan... Takasin!"...
— Päästäkää, sanon teille, — toisti ruhtinas Andrei, piukistaen huuliaan.
— Ken olet sinä sitten? — kysyi upseeri raivostuneen kiivaasti, kääntyen ruhtinas Andreihin. — Ken olet? Oletko sinä (hän lausui erityisen merkitsevästi sinä sanan) päällikkö, vai kuinka? Tässä olen minä päällikkö, etkä sinä. Sinä siinä, takasin, — ärjäsi hän sotilaalle, — lyön mäsäksi.
Tämä "mäsäksi lyöminen" näytti häntä erityisesti miellyttävän.
— Kylläpä sai adjutantti pahanen, — kuului ääni takaa.
Ruhtinas Andrei huomasi, että upseeri oli suotta aikojaan ärtynyt sellaiseen raivopuuskaan, jollaisen vallassa ihmiset eivät tavallisesti tiedä, mitä puhuvat. Hän huomasi, että kuomussa istuvan lääkärin vaimon puollustaminen saattoi viedä siihen, mitä hän enin maailmassa pelkäsi — saattoi tehdä hänet naurettavaksi; mutta hänen vaistonsa sanoi toista. Ei kerinnyt upseeri lausumaan viimeistä sanaansa, kun ruhtinas Andrei, kasvot vihan vääntäminä, ruoska koholla, ajoi hänen luokseen.