— Sal-l-i-kaa hei-dän men-nä!
Upseeri häiläytti kädellään ja poistui kiireesti.
— Kaikki lähtee epäjärjestys näistä esikuntalaisista, — mutisi hän. — Tehkää häntä mielenne mukaan.
Ruhtinas Andrei lähti kiireesti, silmät maahan luotuina, lääkärin vaimon luota, joka nimitti häntä pelastajakseen, ja lähti ajamaan täyttä laukkaa kylää kohti, missä ylipäällikön sanottiin majailevan. Ajaessaan hän kirvelevin sydämin muisteli tämän häpeällisen kohtauksen pienimpiäkin yksityiskohtia.
Saavuttuaan kylään hän laskeusi ratsultaan ja lähti jalan astumaan ensimäistä taloa kohti, missä hän aikoi edes hetkisen levähtää, hieman aterioida ja selvitellä näitä loukkaavia, kiusallisia aatoksiaan. "Tämä on rosvojoukko, vaan ei suinkaan sotajoukko", päätteli hän itsekseen, lähestyessään talon akkunaa. Samassa kuuli hän nimensä mainittavan. Ääni oli hänelle tuttu.
Hän vilkasi sivulleen. Pienestä akkuna pahasesta pistäytyivät esiin Nesvitskin kauniit kasvot. Hän pureskeli jotain mehevässä suussaan ja kutsui ruhtinas Andreita luokseen, huitoen käsillään.
— Bolkonski, Bolkonski, etkö kuule? Tule kiireemmin, — hän huusi.
Huoneeseen tultuaan tapasi ruhtinas Andrei Nesvitskin ja erään toisen adjutantin, jotka paraillaan aterioivat. He kiirehtivät ruhtinas Andreilta utelemaan uutisia. Tuttavainsa kasvoilla huomasi Bolkonski levottomuuden ilmeen. Erittäin oli tämä ilme huomioitavissa Nesvitskin alati nauravilla kasvoilla.
— Missä on ylipäällikkö? — kysyi Bolkonski.
— Täällä, tuossa talossa, — vastasi adjutantti.