— Onko sitten totta, että on solmittu rauha ja antauduttu? — kysyi Nesvitski.
— Samaa kysyn teiltä. En tiedä mitään; vaivoin pääsin tänne.
— Mitä meistä, veliseni! Kauheata! Kadun veliseni: Mackille nauroimme, mutta huonommin käy itsellemme, — sanoi Nesvitski. — Mutta istuhan ja syö jotakin.
— Ette nyt, ruhtinas, löydä tavarakuormaanne, ettekä muutakaan, ja Jumala tietää, missä lienee Pietarinne, — sanoi toinen adjutantti.
— Missä on pääkortteeri?
— Znaimissa aijomme viettää yön.
— Ja minä kun niin laittelin mukaani kaikki mahdolliset esineet, sälytin kahden hevosen selkään, — puheli Nesvitski, ja miten erinomaiset olivat tavarakääröni. Olisivatpa kestäneet, vaikka Böhmin vuoriston yli olisimme samoilleet. Huonosti ovat asiat, veliseni. Et ole varmaankaan terve, kun noin tempoilet? — kysyi Nesvitski, huomattuaan, miten ruhtinas Andreita puistatti, aivan kuin hän olisi koskettanut Leidenin pulloihin.
— Tervehän minä, — vastasi ruhtinas Andrei.
Samassa muistui hänen mieleensä äskeinen kohtaus lääkärin vaimon ja kuormasto-upseerin kanssa.
— Mitä tekee ylipäällikkö täällä? — hän kysyi.