— En lainkaan käsitä, — vastasi Nesvitski.
— Eräs seikka on minulle selvillä: kaikki on alhaista, alhaista, alhaista, — sanoi ruhtinas Andrei ja lähti taloon, missä ylipäällikkö majaili.
Hän kulki Kutusovin vaunujen ohi, sivuutti seurueupseerien ja pihalla meluavain kasakkain uupuneet hevoset ja saapui lopulta eteiseen. Hänelle ilmoitettiin, että Kutusof oli tuvassa Bagrationin ja Weihrotherin kanssa. Weihrother oli itävaltalainen kenraali, joka oli astunut Schmidtin sijalle esikuntaan. Eteisessä istui pikku Koslovski kyykyllään kirjurin edessä. Kirjuri istui hihat käärittyinä kumolleen käännetyllä puikolla ja kirjoitti kiireesti. Koslovskin kasvot olivat raukean väsyneet, — nähtävästi ei hänkään ollut nukkunut yötään. Hän vilkasi ruhtinas Andreihin, muttei edes nyökäyttänyt hänelle päällään.
— Toinen linja... Joko olet kirjoittanut? hän jatkoi, sanellen kirjurille: — Kievin krenatöörit, Podolin...
— En ehdi, teidän jalosukuisuutenne, — vastasi kirjuri töykeän kiukkuisesti ja katsahti Koslovskiin.
Oven takaa kuului samassa Kutusovin ääni. Hän puhui sangen vilkkaasti, ja selvästi voi päättää hänen äänestään, että hän oli johonkin tyytymätön. Hänet keskeytti toisinaan ruhtinas Andreille outo ääni. Kun ruhtinas Andrei kuuli nämä äänet ja ajatteli, miten välinpitämättömästi Koslovski oli katsahtanut häneen, miten töykeästi oli käyttäytynyt väsynyt kirjuri, miten kirjuri ja Koslovski aivan ylipäällikön saatuvilla kyyröttivät lattialla puikon ääressä, ja miten äänekkäästi hevosia pitelevät kasakat naureskelivat aivan ylipäällikön akkunan alla, kun hän ajatteli kaikkea tätä, niin tunsi hän, että tulossa oli jotain tärkeätä, kauheata.
Hän kääntyi päättävästi Koslovskiin ja vaati häneltä vastausta.
— Heti paikalla, ruhtinas, — sanoi Koslovski. — Kirjoitamme taistelujärjestelyä Bagrationille.
— Entä antautuminen?
— Turhaa puhetta; valmistaudutaan taisteluun.