Ruhtinas Andrei astui ovea kohti, jonka takaa oli kuulunut puhetta. Mutta juuri kun hänen piti tarttua ovenripaan, vaikenivat ääneet, ovi avautui, ja kynnykselle ilmestyi pöhönaamainen, könkönenäinen Kutusof. Ruhtinas Andrei seisoi aivan ylipäällikön edessä; mutta tämän ainoan näkevän silmän ilmeestä voi päättää, että aatokset ja huolet niin kokonaan olivat bänet vallanneet, ettei hän tuntenut edes adjutanttiaan, vaikka katsoikin häntä suoraan silmiin.
— No, oletko lopettanut? — kysyi hän Koslovskilta.
— Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne.
Ylipäällikön jälissä astui yteiseen Bagration. Hän oli varreltaan lyhyläntä, kuivankälpeä, keski-ikäinen mies, jonka itämaiset, liikkumattomat kasvot ilmaisivat tahdon lujuutta.
— Teidän ylhäisyytenne, olen palannut, — toisti ruhtinas Andrei jotenkin äänekkäästi, ojentaen ylipäällikölle kirjettä.
— Vai niin, Wienistäkö? Hyvä. Sittemmin, sittemmin!
Kutusof ja Bagration astuivat portaille.
— No, ruhtinas, hyvästi, — sanoi Kutusof Bagrationille. — Kristus olkoon kanssasi. Siunaan sinut suureen urotyöhön.
Kutusovin kasvoilta katosi yhtäkkiä jäykkyys, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Vasemmalla kädellään veti hän Bagrationin luokseen ja oikealla kädellään, jossa oli sormus, hän siunasi ystävänsä ja käänsi hänelle pöhöttyneen poskensa suudeltavaksi. Bagration suuteli häntä kaulalle.
— Kristus olkoon kanssasi! — toisti Kutusof ja lähti vaunujensa luo. — Istuudu vierelleni, — sanoi hän Bolkonskille.