— Se on epäiltävää, — sanoi ruhtinas Andrei. — Monsieur le vicomte aivan oikein arvelee asiain menneen liian pitkälle. Arvelen käyvän vaikeaksi entiselleen palautumisen.
— Kuulemani mukaan, — puuttui taas Pierre keskusteluun, — on melkein koko aatelisto jo siirtynyt Bonaparten puolelle.
— Tätä väittävät bonapartistit, — sanoi vikomtti, vilkaisematta edes Pierreen. — Nykyään on vaikea saada selville Ranskan yleinen mielipide.
— Onpas Bonaparte sen lausunut, — sanoi ruhtinas Andrei pilkallisesti.
Selvästi huomasi, ettei Mortemart häntä miellyttänyt, ja että hän, vaikkei edes häneen katsonut, suuntasi puheensa häneen.
"Minä osoitin heille tien kunniaan", — jatkoi hän hetken vaiti oltuaan Napoleonin sanoilla: — "he eivät suostuneet; avasin heille eteiseni, he syöksyivät joukoin"... En tiedä missä määrin hänellä lienee ollut oikeus näin sanoa.
— Hänellä ei ole ollut mitään oikeutta, vastasi vikomtti. — Herttuan murhan jälkeen eivät intohimoisimmatkaan ihmiset pidä häntä sankarina. Joskin jotkut ovat häntä sankarina pitäneet, — puheli vikomtti Anna Pavlovnaan kääntyneenä, — niin herttuan murhan jälkeen on taivas saanut uuden marttyyrin ja maa menettänyt sankarin.
Eivät ehtineet Anna Pavlovna eivätkä muutkaan vieraat vielä palkitsemaan vikomtin viimeisiä sanoja hymyilyllä, kun Pierre taas takertui keskusteluun, eikä Anna Pavlovnakaan, vaikka aavistikin hänen lausuvan jotain sopimatonta, enää voinut häntä pidättää.
— Enghienin herttuan mestaus oli valtiollinen välttämättömyys, — hän lausui; — ja siinäpä juuri onkin mielestäni Napoleonin sielun suuruus, ettei hän pelännyt yksinään ottaa vastuulleen tätä tekoa.
— Jumalani! Jumalani! — supisi Anna Pavlovna kauhuissaan.