— Mitä sanoittekaan, monsieur Pierre, pidättekö murhaa sielun suuruutena' — sanoi pikku ruhtinatar hymyillen ja tarttui työhönsä.
— Ah! Oh! — kuului joka puolelta.
— Verratonta! sanoi ruhtinas Hippolyt Englannin kielellä ja alkoi mäjäytellä kämmenellä polveensa.
Vikomtti kohautti olkapäitään. Pierre katsahti voitonriemuisena yli lasiensa kuulijoihin.
— Puhun täten sentähden, — jatkoi hän epätoivoisena, — että bourbonit pakenivat vallankumousta, jättäen kansan mielivallalle; mutta Napoleon yksin käsitti vallankumouksen merkityksen, voitti sen, ja sentähden hän ei yhteisen hyvän tähden voinut säästää yksilön henkeä.
— Ettekö halua siirtyä tuon pöydän luo? — sanoi Anna Pavlovna.
Mutta Pierre jatkoi puhettaan.
— Ei, — lausui hän, innostuen yhä enemmän: — Napoleon on suuri, sillä hän oli suurempi vallankumousta, hän hillitsi sen kauhuja ja säilytti kaiken hyvän — kansalaisten yhdenvertaisuuden, sanan- ja painovapauden — ja ainoastaan näitä varten hän anastikin vallan.
— Niin, jos hän vallan anastettuaan olisi sen luovuttanut lailliselle kuninkaalle eikä käyttänyt sitä murhatöihin, niin pitäisin minäkin häntä suurena ihmisenä, — sanoi vikomtti.
— Se olisi ollut hänelle mahdotonta. Kansa oli luovuttanut hänelle vallan ainoastaan sentähden, että hän vapauttaisi sen bourboneista, ja sentähden että piti häntä suurena miehenä. Vallankumous oli suurtyö, — jatkoi Pierre, ilmaisten tällä epätoivoisalla ja ärsyttävällä välilauseella täydellisen nuoruutensa ja halunsa lausua ajatuksensa mahdollisimman räikeästi.