XV.
Neljättä käydessä iltapäivällä saapui ruhtinas Andrei, joka viimein oli saanut Kutusovin pyyntöönsä suostumaan, Grundiin ja meni heti ilmoittamaan tulostaan Bagrationille. Bonaparten adjutantti ei vielä ollut saapunut Muratin osastoon, eikä taistelu vielä ollut alkanut. Bagrationin osastossa oltiin aivan tietämättömiä asiain yleisestä menosta, puheltiin rauhasta, mutta pidettiin sitä kuitenkin mahdottomana. Puheltiin myös taistelusta, mutta kukaan ei voinut edes aavistaa, miten lähellä se todellisuudessa oli. Bagration, joka tiesi ruhtinas Andrein olevan rakastettavan ja luotettavan adjutantin, kohteli häntä erityisellä "päällikkömäisellä" huomaavaisuudella ja suopeudella, ilmoitti hänelle, että joko tänään tai huomenna tapahtuu taistelu, ja jätti hänen tahdostaan riippuvaksi, haluaako hän taistelun aikana seurata häntä vai siirtyykö mieluummin jälkijoukkoon järjestämään peräytymistä, "mikä myös on sangen tärkeätä".
— Muuten, tänään varmaankaan ei taistelua tapahdu, — sanoi Bagration, aivan kuin olisi tahtonut rauhoittaa ruhtinas Andreita.
"Jos hän on niitä tavallisia esikunnan keikareita, joka on lähetetty tänne ristin saantiin, niin saa hän palkinnon jälkijoukossakin, mutta jos hän haluaa seurata minua, niin tulkoon ... kyllä hänelle paikka löydetään, jos hän on urhoollinen upseeri", ajatteli Bagration. Ruhtinas Andrei ei vastannut sanaakaan, pyysihän vain saada lähteä asemille ottaakseen selvän joukkojen asemista, jotta tarpeen tullen osaisi mennä oikealle paikalle. Osaston päivystäjä, kaunis, keikarimaisesti puettu upseeri, jolla oli jalokivisormus etusormessa, ja joka mielellään, vaikkakin huonosti, puhui ranskaa, tarjoutui ruhtinas Andreille oppaaksi.
Kaikkialla tapasivat he märkiä, surullisen näköisiä upseereja, jotka kuljeskelivat aivan kuin jotain etsien, ja sotilaita, jotka kylästä kantoivat ovia, raheja ja aitoja.
— Tästä joukosta emme vain voi vapautua, ruhtinas, — sanoi esikunta-upseeri, osoittaen muonakauppiaan telttaa. — Päälliköt ovat välinpitämättömiä. Tänne he kokoontuvat ja istuskelevat päiväkaudet. Aamulla kaikki karkoitin; katsokaahan, taas on teltta äärillään. Täytyy mennä, ruhtinas, heitä hieman säikäyttämään. Odottakaa hetkinen.
— Poiketkaamme todellakin, minäkin ostan juustoa ja leipää, — sanoi ruhtinas Andrei, joka ei vielä ollut kerinnyt aterioimaan.
— Miksette sanonut, ruhtinas, olisinpa tarjonnut vieraanvaraisuuttani.
He laskeutuivat ratsuiltaan ja menivät muonakauppiaan telttaan. Muutamia punanaamaisia, väsähtäneen näköisiä upseereja istui pöytien ääressä, juoden, syöden.
— Mitä tämä merkitsee, hyvät herrat, — sanoi esikunta-upseeri nuhtelevasti, ja hänen äänensävystään huomasi, ettei hän ensi kertaa lausunut näitä sanoja. — Onhan kielletty poistumasta asemilta. Ruhtinas on käskenyt karkoittamaan kaikki. Entä te, herra alikapteeni, — sanoi hän pienelle, laihalle, likaiselle tykistöupseerille, joka sukkasillaan (hänen saappaansa oli muonakauppias asettanut kuivumaan), seisoi tulijain edessä ja hymyili hieman luonnottomasti.