— Tuolla on meikäläisten patteri, — sanoi esikunta-upseeri, osoittaen kukkulan korkeinta kohtaa, — sen päällikkönä on samainen sukkajalka torvelo, jonka tapasimme muonakauppiaan teltassa; sieltä näkyy koko ympäristö, menkäämme sinne, ruhtinas.
— Kiitän nöyrimmästi, nyt voin jo yksinkin kulkea, — sanoi ruhtinas Andrei, joka tahtoi päästä erilleen esikunta-upseerista, — suoriudun kyllä yksinäni, kiitän nöyrimmästi.
Esikunta-upseeri jätti hänet, ja hän lähti ratsastamaan yksinään.
Mitä lähemmäs ruhtinas Andrei saapui vihollista sitä järjestyneempiä ja iloisemman näköisiä olivat joukot. Suurin oli ollut epäjärjestys ja alakuloisuus siinä kuormaston osastossa, jonka ruhtinas Andrei oli sivuuttanut aamulla Znaimin tiellä, kymmenen virstan päässä ranskalaisista. Grundissakin oli havaittavissa mieltenkuohua ja jonkinlaista pelkoa. Mutta mitä lähemmäksi ruhtinas Andrei saapui ranskalaisten ketjua sitä levollisemmilta näyttivät venäläiset. Sinellit yllä seisoivat sotilaat riveissä; vääpeli ja komppanianpäällikkö lukivat sotilaita, töykäten sormella rintaan kunkin osaston viimeistä miestä ja käskien näitä pitämään käsiään koholla; kaikkialla hääri sotilaita: toiset kantoivat puita ja risuja, toiset rakensivat kojuja, iloisesti naureskellen ja rupattaen; nuotioiden ääressä istuskeli sotilaita, toiset pukeutuneina, toiset alastomina, kuivaillen paitojaan ja jalkariepujaan, paikkaillen saappaitaan tai sinellejään; paljon tungeskeli sotilaita myös kattilain ja huttupatojen ympärillä. Eräässä komppaniassa oli päivällinen jo valmis, ja vesissä suin katselivat sotilaat höyryäviä kattiloita, odotellen varusmestaria, joka paraillaan puukupposesta tarjosi maistiaisia hirrellä kojunsa edessä istuvalle upseerille.
Eräässä toisessa komppaniassa olivat asiat vieläkin paremmalla kannalla. Siellä oli vielä tilkkanen viinakultaa. Rokonarpinen vääpeli kallisteli putinaista, ja vuorotellen asettivat sotilaat kenttäleilinsä kannen pulittavan putinan suun alle. Hartaan näköisinä kohottivat sotilaaleilin kannen huulilleen, päät taipuivat taaksepäin, ja suitaan maiskutellen ja kuivaten niitä hihoihinsa, he sitten iloisen näköisinä poistuivat vääpelin luota. Kaikkien kasvoilla oli niin rauhallinen ilme, aivan kun ei olisi ollut aavistustakaan vihollisesta eikä taistelusta, joka kuitenkin oli vaativa uhrikseen ainakin puolet miehistöstä. Tuntui kuin olisi rauhallisina valmistauduttu levähtämään jossain syntymäseudulla. Kuljettuaan jääkärirykmentin ohi joutui ruhtinas Andrei reippaitten Kievin krenatöörien joukkoon, jotka puuhailivat yhtä rauhallisina kuin jääkäritkin. Rykmentinpäällikön majan kohdalla, mikä oli korkeampi ja komeampi muita kojuja, näki ruhtinas Andrei plutoonan krenatöörejä rintamassa. Rintaman edessä makasi suullaan alaston sotilas. Kaksi sotilasta piteli onnetonta, ja kaksi lyödä roimi notkeilla vitsoilla häntä paljaalle selälle. Uhri huusi julmasti. Paksu majuri käyskenteli rintaman edessä ja, välittämättä huudoista, puheli taukoamatta:
— Varastaminen on häpeäksi sotilaalle, sotilaan on oltava rehellinen, jalo ja urhokas; mutta ken varastaa toveriltaan, hän ei ole rehellinen; hän on konna. Vielä, vielä!
Ja yhä kuului notkeiden vitsain viuhinaa ja vimmattua, vaikkakin teeskenneltyä huutoa.
— Vielä, vielä, — puheli majuri.
Eräs nuori upseeri kääntyi selin kuritettavaan ja poistui epäröivän ja kärsivän näköisenä rintamasta, katsahtaen kysyvästi ohi ratsastavaan adjutanttiin.
Saavuttuaan äärimäiselle taistelulinjalle lähti ruhtinas Andrei ajamaan pitkin rintamaa. Vasemmalla ja oikealla sivustalla olivat ketjut kaukana toisistaan, mutta keskustassa, sillä kohdalla, missä lähetit aamulla olivat neuvotelleet, ketjut yhtyivät, ja venäläiset ja ranskalaiset olivat niin likityksin, että helposti eroittivat toisensa, vieläpä saattoivat keskustellakin keskenään. Paitsi ketjusotilaita oli tälle kohdalle kokoontunut paljon uteliaita kummaltakin puolelta, jotka naureskellen ja iloa pitäen tarkastelivat kummallisia ja outoja vihollisia.