— Mutta sittekin pelkäät! Voi teitä, oppineita, — sanoi kolmas, miehekäs ääni, keskeyttäen molemmat edelliset. — Niinpä niin, te tykkimiehet, te olette niin oppineita, sillä te voitte kaikkea kuljettaa mukananne, sekä viinat että särpimet.
Ja "miehekkään äänen omistaja" — nähtävästi jalkaväen upseeri — alkoi nauraa.
— Mutta sittekin pelkäät, — jatkoi ensimäinen, tuttu ääni. — Pelkäät, kun et mitään tiedä, siinä on pelon syy. Tosin sanotaan, että sielu menee taivaaseen ... mutta tiedämmehän, ettei ole mitään taivasta, on ainoastaan ilmakehä.
Taas keskeytti miehekäs ääni tykkimiehen.
— No, tarjotkaahan nyt sitä yrttiviinaanne, Tushin, — hän sanoi.
"No, nyt muistan! sama kapteeni, joka muonakauppiaan luona oli sukkasillaan", ajatteli ruhtinas Andrei, mielihyvin tunnustellen tuota miellyttävää, mietiskelevän harrasta ääntä.
— Yrttiviinaa kyllä saatte, — sanoi Tushin, — mutta sittekin on vaikeata käsittää tulevaa elämää...
Hän ei lopettanut lausettaan. Samassa kuului ilmassa suhinaa; yhä lähempänä, lähempänä, vinhemmin ja selvemmin, selvemmin ja vinhemmin, ja, aivan kuin kesken sanottavaansa, romahti tykinluoti maahan lähelle virvemajaa, sinkahuttaen kauhealla voimalla sirpeitä ympärilleen. Maa aivan kuin valitti kauheasta jymäyksestä.
Samassa hetkessä hypähti majasta pikku Tushin piippunysä suupielessä; hänen hyvänsuovat, viisaat kasvonsa olivat jonkunverran kalpeat. Hänen jälissään tuli "miehekkään äänen omistaja", nuorekkaan näköinen jalkaväen upseeri. Hän lähti juoksemaan komppaniaansa kohti, napittaen juostessaan takkiaan.