XVII.
Ruhtinas Andrei hypähti ratsulleen ja katseli savuavaa tykkiä, josta luoti oli lentänyt. Hänen silmänsä liukuivat pitkin laajaa kenttää. Hän huomasi, että vielä äsken liikkumattomat ranskalaisjoukot olivat alkaneet lainehtia, ja että vasemmalla todella oli patteri. Nuotiosavu peitti sen vielä osaksi. Kaksi ranskalaista ratsumiestä, arvatenkin adjutantteja, ratsasti pitkin kunnasta. Selvästi eroitti, miten kunnaan loivetta laskeusi pienehkö vihollisparvi. Se kiirehti varmaankin ketjun vahvikkeeksi. Ensimäisen laukauksen savupilvi ei ollut vielä hälvennyt, kun näkyi toinen, ja kuului jymäys. Taistelu oli alkanut. Ruhtinas Andrei käänsi hevosensa ja lähti ajamaan täyttä neljää Grundia kohti tavatakseen Bagrationin. Hän kuuli, miten tykinjyske hänen takanaan yltyi ja vahveni. Nähtävästi olivat venäläiset alkaneet vastata. Alhaalta, ketjujen yhtymäkohdalta kuului pyssyjen pauketta.
Lemarrois oli juuri tuonut Bonaparten uhkaavan kirjeen Muratille, ja häpeissään tahtoi tämä korjata erehdyksensä ennen keisarin saapumista. Heti hyökkäsi hän keskustaa vastaan ja lähetti joukkoja kiertämään molempia sivustoja. Hän oli päättänyt kukistaa vihollisen heikon osaston ennen pimeän tuloa.
"Nyt se on alkanut! Nyt taistellaan!" ajatteli ruhtinas Andrei, tuntiessaan, miten veri yhä kiivaammin alkoi tulvata sydämeen. "Mutta missä on Toulonini, minkälaiseksi se muodostuu?" hän ajatteli.
Kulkiessaan niiden komppaniain ohi, jotka neljännestunti sitten söivät huttua ja joivat viinaa, huomasi ruhtinas Andrei kaikkialla samallaista hätäistä hyörinää: sotilaat asettuivat riveihin, järjestelivät aseitaan, ja kaikkien kasvoilla huomasi hän samallaisen innostuksen ilmeen, joka oli saanut hänenkin sydämensä sykkimään. "Nyt se on alkanut! Nyt taistellaan! Kauheata, mutta samalla ihanaa!" näyttivät jokaisen sotilaan ja upseerin kasvot sanovan.
Ei ollut ruhtinas Andrei vielä saapunut ennen mainitsemillemme maavarustuksille kun hän pilvisen syyspäivän iltavalaistuksessa huomasi läheneviä ratsastajia. Edellä ajoi valkean hevosen selässä ruhtinas Bagration, ratsuviitta yllä, ja päässä nahkareunainen lippulakki. Ruhtinas Andrei pysähtyi, jääden häntä odottamaan. Ruhtinas Bagration pysäytti hevosensa ja tunnettuaan ruhtinas Andrein nyökäytti hänelle päällään. Hän katseli yhä suoraan eteensä, kuunnellen samalla, kun ruhtinas Andrei kertoi hänelle näkemiään.
Ruhtinas Bagrationinkin jäykillä, ruskeahkoilla kasvoilla huomasi tuon saman ilmeen: "nyt se on alkanut! nyt taistellaan!" Hänen puoliavoimet silmänsä olivat sameat, aivan kuin hän olisi herännyt kesken uniaan. Rauhattoman uteliaana tarkasteli ruhtinas Andrei näitä jäykkiä kasvoja ja hän halusi tietää: ajatteleeko ja tunteeko, ja mitä ajattelee ja tuntee tämä mies tällä hetkellä?
"Onko yleensä mitään noiden liikkumattomani kasvojen takana?" kysyi ruhtinas Andrei itseltään, katsellessaan ruhtinas Bagrationia. Tämä nyökäytti päätään merkiksi, että hyväksyy ruhtinas Andrein esitykset, ja sanoi: "hyvä", sellaisella äänenpainolla, aivan kuin kaikki, mitä oli tapahtunut ja kaikki mitä hänelle kerrottiin, olisi käynyt aivan hänen laskelmainsa mukaan. Hengästyneenä kovasta ajosta, ruhtinas Andrei puhui sangen nopeasti. Ruhtinas Bagration puhui taas erityisen vitkaan, korostaen sanat itämaiseen tapaan. Tuntui aivan kuin hän tahallaan olisi tahtonut huomauttaa seuralaisilleen, ettei ole erityisempää kiirettä. Hän kannusti kuitenkin ratsunsa raviin ja lähti ajamaan Tushinin patteria kohti. Ruhtinas Andrei liittyi seurueeseen ja lähti ajamaan hänen jälissään. Seurueessa olivat: seurue-upseeri, ruhtinaan oma adjutantti — Scherkof, lähetti, päivystävä esikunta-upseeri, joka ratsasti kauniilla englantilaisrotuisella hevosella, ja sotatuomari, joka uteliaisuudesta oli lähtenyt tarkastamaan taistelua. Sotatuomari oli lihava, turpeanaamainen mies. Iloisen kainosti hymyillen katseli hän ympärilleen, vaappuessaan ratsullaan. Kummalta näytti hän kameelinkarvaisessa sinellissään ja kuormastosatulassaan husaarien, kasakkain ja adjutanttien keskellä.
— Hänkin tahtoo tarkastaa taistelua, — sanoi Scherkof Bolkonskille, viitaten sotatuomariin, — mutta nyt jo sydänkuoppaa kaivelee.
— No, olkaahan tuossa, — sanoi sotatuomari, ja hänen kasvoillaan loisti kaino, mutta samalla viekas hymy, aivan kuin Scherkovin ilvehtiminen olisi häntä miellyttänyt, ja aivan kuin hän tahallaan olisi tahtonut näyttää tyhmemmältä kuin hän todellisuudessa oli.