— Très drôle, mon monsieur prince[80] — sanoi päivystävä esikunta-upseeri. (Hän muisteli, että ruhtinaita puhuteltaissa käytetään jotain erikoista lausetapaa, muttei kuolemakseenkaan muistanut).
Ratsastajat lähenivät jo Tushinin patteria, ja tykinluoti putosi heidän eteensä.
— Mikä tuohon putosi? — kysyi sotatuomari, kainosti hymyillen.
— Ranskalainen pannukakku, — vastasi Scherkof.
— Tuollaisillako sitä siis ihmisiä tapetaan? — kysyi sotatuomari. — Voi kauheata!
Ja hän näytti aivan riehtyneen mielihyvästä. Tuskin oli hän lopettanut lauseensa, kun taas äkkiä kuului kauheata suhinaa, jota seurasi mäjäys ja — sotatuomarin takana, hieman oikealla, ajava kasakka kierähti hevosineen maahan. Scherkof ja päivystävä esikunta-upseeri lyyhistyivät satulaan ja käänsivät hevosensa syrjään. Sotatuomari pysähtyi kasakan viereen ja tarkasteli häntä uteliaan tutkivana. Kasakka oli kuollut, hevonen vielä sätki.
Ruhtinas Bagration siristi silmiään ja vilkasi sivulleen. Huomattuaan hälinän syyn hän kääntyi rauhallisena, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "eipä kannata turhia tuumailla!" Hän pysäytti hevosensa taitavan ratsastajan elein, kumartui hieman satulassa ja selvitti viittaansa sotkeutuneen miekkansa. Miekka hänellä oli kummallinen, aivan erilainen kuin siihen aikaan tavalliset. Ruhtinas Andrei muisti kertomuksen siitä, miten Suvorof Italiassa oli antanut miekkansa Bagrationille, ja tällä hetkellä tuntui tuo muistelma hänestä erityisen suloiselta. Seurue saapui sille patterille, jolla Bolkonski oli seissyt taistelukenttää tarkastaessaan.
— Kenen komppania? — kysyi ruhtinas Bagration ampumavaravaunujen luona seisovalta ali-upseerilta.
Hän kysyi: kenen komppania? mutta hän tarkoitti: ettehän vain pelkää täällä? Ja ali-upseeri käsitti hänen tarkoituksensa.
— Kapteeni Tushinin, teidän ylhäisyytenne, — huusi iloisella äänellä punatukkainen, pisamanaamainen ali-upseeri, oikaisten itsensä suoraksi.