— Sepä sen, sepä sen, — lausui ruhtinas Bagration, mietiskellen jotain, ja ajoi etutelojen keskitse äärimäisen tykin luo.
Hänen saapuessaan tykin luo, se ulvahti, huumaten metallin kalskeellaan hänet ja seurueen, ja savuun peittyneen tykin ääressä hääri sotilaita, vääntäen sitä entiselle paikalleen. Mahdottoman kookas, leveäharteinen sotilas N:o 1:nen asettui huosiain kädessä seisomaan pyöräin luo. N:o 2:nen syötti tykin vapisevin käsin. Lyhytkasvuinen, kyyryselkäinen Tushin ilmestyi savun keskestä ja kompastui tykinkärsään. Hän ei huomannut kenraalia, vaan alkoi kätensä alatse tarkastella vihollista.
— Lisätkää vielä pari astetta, silloin käy, — huusi hän vienolla äänellään, koettaen saada siihen reimuutta, joka ei lainkaan sopinut hänen vähäpätöiselle vartalolleen-. — Toinen! — hän piipitti. Iske, Medvedjef!
Bagration huusi upseeria luokseen, ja Tushin tulikin, ujosti ja kömpelösti pidellen kättään ohimollaan, muistuttaen täten enemmän kansaa siunaavaa pappia kuin kunniaa tekevää sotilasta. Vaikka olikin määrätty, että Tushinin patterin piti ampua laaksossa olevia ranskalaisia, pommitti hän kuitenkin sytykeluodeilla Schöngrabenin kylää, jonka lähistöllä liikuskeli suuria ranskalaisjoukkoja.
Tushin ei ollut saanut määräystä, minne ja minkälaisilla luodeilla hänen olisi pitänyt ampua, ja sentähden päättikin hän, neuvoteltuaan vääpelinsä Sahartshenkon kanssa, jota suuresti kunnioitti, että viisainta oli sytyttää kylä palamaan. "Hyvä!" sanoi Bagration, kun Tushin oli tehnyt selvän aikeistaan ja toimistaan, ja alkoi mietteissään tarkastaa taistelukenttää. Oikealla sivustalla olivat ranskalaiset edenneet pisimmälle. Sen kunnaan alapuolelta, jolla sijaitsi Kievin rykmentti, joen uomasta, kuului sydäntä vihlovaa kiväärien räiskettä, ja rakuunain takana, loitolla oikealla yritti ranskalainen osasto kiertää venäläisten sivustaa. Tämän huomasi seurue-upseeri ja ilmoitti kenraalille. Vasemmalla päättyi taivaanranta läheiseen metsään. Ruhtinas Bagration määräsi lähetettäväksi kaksi pataljoonaa keskustasta oikean sivustan suojaksi. Tämän määräyksen johdosta rohkeni seurue-upseeri huomauttaa, että tykit, näiden pataljoonain poistuttua, jäävät suojatta. Ruhtinas Bagration kääntyi seurue-upseeriin ja katsahti häneen sameilla silmillään, muttei sanonut sanaakaan. Ruhtinas Andrein mielestä oli seurue-upseerin huomautus paikallaan, eikä sen johdosta käynyt mitään sanominenkaan. Mutta samassa saapui täyttä lentoa ajaen joen uomassa sijaitsevan rykmentin päällikön adjutantti ja ilmoitti, että suunnattomat ranskalaisjoukot tunkeutuvat alhaalta rykmentin kimppuun, rykmentti on joutunut sekasortoon ja vetäytyy Kievin krenatöörien asemille. Ruhtinas Bagration nyökäytti päätään suostumuksen ja hyväksymisen merkiksi. Käyden lähti hän ajamaan oikealle ja lähetti adjutantin viemään hyökkäyskäskyä rakuunoille. Mutta puolen tunnin kuluttua palasi adjutantti ja ilmoitti, että rakuunat jo olivat vetäytyneet rotkon toiselle puolelle, sillä he olivat joutuneet murhaavan tulen alaisiksi ja menettäneet suotta paljon miehiä, ja sentähden oli rykmentinpäällikkö jouduttanut tarkka-ampujain johtamista metsään.
— Hyvä! — sanoi Bagration.
Kun seurue lähti ajamaan patterilta, alkoi vasemmaltakin, metsästä kuulua pyssynpauketta, mutta kun Bagration huomasi, ettei itse ajoissa ehtisi vasemmalle sivustalle, lähetti hän sinne Scherkovin ilmoittamaan vanhimmalle kenraalille, samaiselle, jonka rykmenttiä Kutusof tarkasti Braunaun luona, että hän mahdollisimman kiireesti vetäytyisi rotkon taakse, sillä oikea sivusta ei varmaankaan kauvan voi pidättää vihollista. Tushinin patteri ja sitä suojaava pataljoona jäivät oman onnensa nojaan. Ruhtinas Andrei kuunteli tarkkaavana Bagrationin keskusteluja ja määräyksiä ja huomasi ihmeekseen, ettei minkäänlaisia käskyjä oikeastaan annettukaan, vaan että Bagration vain koetti kaikille uskotella, että kaikki, mitä tehtiin välttämättömyydestä, sattumuksesta tai eri päällikköjen käskystä, tehtiinkin hänen suunnitelmainsa mukaan, vaikkeikaan nimenomaan hänen käskystään. Vaikka asioiden meno riippuikin enemmän sattumasta kuin päällikön tahdosta, niin huomasi sentään ruhtinas Andrei, että päällikön lauhea ja levollinen käytöstapa sai suuria aikaan. Kun osastojen päälliköt epätoivoisina ja pelästyneinä saapuivat hänen luokseen, rauhoittuivat he hänet nähtyään täydellisesti, iloisesti tervehtivät häntä sotilaat ja upseerit; päällikön näkeminen antoi heille uutta intoa ja innostusta, ja kaikki tahtoivat nähtävästi osoittaa hänelle uskollisuuttaan.
XVIII.
Ruhtinas Bagration nousi seurueineen oikean sivustan korkeimmalle kohdalle, alkoi sieltä laskeutua uomaan, mistä kuului kiihkeätä pyssynpauketta. Sieltä ei eroittanut mitään, sillä ruudinsavu peitti koko uoman. Mitä likemmäs he saapuivat uomaa sitä sankemmaksi kävi ruudinsavu, mutta yhä elävämmin alkoi myös tuntua varsinaisen taistelukentän läheisyys. He alkoivat kohdata haavoittuneita. Erästä, jonka pää oli veriin tahriutunut, laahasi kaksi sotilasta kainaloista. Hän korisi ja pursui verta. Luoti oli nähtävästi sattunut suuhun tai kurkkuun. Eräs toinen, aseeton haavoittunut astui reimasti, valitellen äänekkäästi ja heilutellen haavoittunutta kättään, josta verta vuoti virtanaan hänen sinellilleen. Hänen kasvonsa kuvastivat enemmän pelkoa kuin kärsimystä. Hän oli hetki sitten haavoittunut. Kuljettuaan tien poikki joutuivat he äkkijyrkänteelle ja laskeutuivat yhä alemmas. Jyrkänteellä lojui joukko sotilaita pitkällään, toisia kapusi ylöspäin, joukossa muutamia haavoittuneitakin. Raskaasti huokuen astelivat sotilaat ja kenraalista välittämättä puhelivat he äänekkäästi, käsiään huitoen. Edessään näkivät ratsastajat jo savun läpi harmaita sotilasrivejä ja upseerin, joka, tunnettuaan Bagrationin, huutaen lähti palauttamaan peräytyviä sotilaita. Bagration ajoi rivien luo. Sieltä täältä kuului laukauksia, vaimentaen komentohuudot ja sotilaiden äänet. Ilma oli kirpeä ruudinsavusta. Sotilaiden kasvot olivat mustuneet ruudinsavusta, mutta silti loisti niistä innostus. Toiset syöttivät pyssyjään, hakaten latasimilla, toiset ripottivat ruutia sankkireikiin, kopeloivat ampumatarpeita laukuistaan, muutamat ampuivat. Mutta ruudinsavulta he eivät nähneet, ketä he ampuivat. Sangen usein kuului suloista suhinaa ja vihellystä. "Mitä tämä lie?" ajatteli ruhtinas Andrei, lähestyessään rivejä. "Hyökkäystä tämä ei ole, sillä kenkään ei liiku, kareija ei tämä myöskään ole, sillä siinä on miesten asema toisellainen."