XXI.
Tuuli oli tyyntynyt, mustat pilvet rippuivat matalalla peittäen taistelukentän ja sulautuen taivaanrannassa ruudinsavuun. Tuli pimeä, ja siksipä näkyivätkin selvinä tulipalon leimut kahtaalta. Tykinjyske oli heikentynyt, mutta pyssynpauke kävi yhä kiivaammaksi ja alkoi kuulua yhä lähempää takaa ja oikealta. Niin pian kun Tushin tykkeineen oli päässyt suojaan vihollisen tulelta ja laskeutunut alas rotkoon, saapuivat hänen luokseen esikunta ja adjutantit, joiden joukossa olivat myöskin esikunta-upseeri ja Scherkof, joka kahdesti oli lähetetty viemään peräytymiskäskyä Tushinille, mutta joka kummallakaan kerralla ei ollut saapunut patterille. Kaikki he, toinen toistaan keskeyttäen, antoivat Tushinille käskyjä ja määräyksiä, miten ja minne hänen oli mentävä, nuhtelivat häntä ja tekivät huomautuksiaan. Tushin ei antanut miehilleen minkäänlaisia määräyksiä, ajaa nyykytti vain vaiti ollen hevoskaakillaan toisten jälissä. Hän ei uskaltanut avata suutaan, sillä jokainen sana olisi tuonut kyyneleet hänen silmiinsä, vaikkei hän itsekkään tietänyt miksi. Vaikka olikin käsketty jättää haavoittuneet, niin laahusti niitä sentään paljon joukkojen jälissä, ja kaikki pyysivät he päästä tykeille istumaan. Nuorekkaan reipas jalkaväen upseeri, joka taistelun alkaessa sellaisella kiireellä juoksi Tushinin majasta, oli saanut luodin mahaansa ja lojui nyt Matvjevnan telalla. Kunnaan juurella astui Tushinin luo kalpea husaarijunkkari, kannatellen toista kättään toisella. Hänkin pyysi päästä istumaan tykille.
— Kapteeni, Jumalan nimessä, olen saanut ruhjevamman käteeni, — puhui hän arasti. — Jumalan nimessä, en voi astua. Jumalan nimessä!
Selvästi huomasi, että junkkari jo usein oli pyytänyt päästä jonnekin istumaan, mutta aina saanut kieltävän vastauksen. Hän pyysi epävarmalla, surkealla äänellä.
— Käskekää tekemään tilaa, Jumalan nimessä.
— Tehkää, tehkää, — sanoi Tushin. — Levitähän sinellisi, setä, — jatkoi hän, lemmikki-sotilaaseensa kääntyen. — Mutta missä on haavoittunut upseeri?
— Hänet nostimme maahan, kuoli — vastasi joku.
— Nostakaa istumaan. Istukaa, rakkaani, istukaa. Levitä sinellisi, Antonof.
Junkkari oli Rostof. Hän kannatteli vasenta kättään oikealla, hän oli kalpea, ja hänen alaleukansa tärisi kuin vilutautisen. Hänet asetettiin istumaan Matvjevnalle, kuolleen jalkaväen upseerin paikalle. Hänen alleen levitetyllä sinellillä oli verta, johon tahriutuivat hänen kätensä ja ratsuhousunsa.
— Miten ovat asiat, oletteko haavoittunut, kyyhkyläiseni? — kysyi Tushin.