— En, olen saanut ruhjevamman.
— Entä veri telan sivulaiteella? — kysyi Tushin.
— Se on vuotanut kuolleesta upseerista, — vastasi eräs tykkimies, pyyhkien verta sinellinsä hihalla ja aivan kuin häveten tykkinsä siivottomuutta.
Vaivoin hinattiin tykit ylämäkeä jalkaväen avulla, ja kun oli saavuttu Grunthersdorfin kylään, pysähdyttiin. Oli jo niin pimeä, ettei kymmenen askeleen päästä saattanut eroittaa sotilaitten pukuja, ja ammunta alkoi heiketä. Yhtäkkiä alkoi oikealta taas kuulua pyssynpauketta ja huutoja. Tulisäteet leimahtelivat pimeydessä. Tämä oli ranskalaisten viimeinen hyökkäys, jota torjumaan venäläiset riensivät kylän taloista. Taas syöksyivät kaikki kylästä, mutta tykkejä ei saatu liikkeelle, ja tykkimiehet, Tushin ja junkkari vilkuilivat toisiaan silmiin, odotellen kohtalonsa ratkaisua. Ampuminen alkoi taas heiketä, ja syrjätieltä tupsahti joukko sotilaita, keskustellen innokkaasti.
— Pääsitkö ehjänä, Petrof? — kysyi eräs.
— Kylläpä löylyn saivat, veliseni. Eivät enää pistä tänne nokkaansa, — puhui toinen.
— On kuin säkissä. Mutta miten he omiaan löylyttivät! On kuin säkissä; onpas pimeä, pojat. Eikö kellään ole juotavaa?
Ranskalaisten viimeinen hyökkäys oli torjuttu. Ja taas lähtivät Tushinin tykit eteenpäin. Pimeys oli täydellinen, kuului vain ympäriltä jalkaväen astunnan töminää.
Tuntui kuin olisi pimeydessä solunut eteenpäin musta virta, yhä vain samaan suuntaan. Kuului puheen sorinaa, huutoja, kavioiden kapsetta ja pyörien kolinaa. Yli muiden äänien kuuluivat tässä synkässä pimeydessä haavoittuneiden huudot ja valitukset. Heidän valituksensa ja voihkinansa tuntuivat täyttävän koko joukkoja ympäröivän pimeyden. Ei tuntunut olevankaan mitään eroitusta näiden valitushuutojen ja yön synkkyyden välillä. Hetken kuluttua syntyi liikehtivissä joukoissa levottomuutta. Joku oli ratsastanut valkealla hevosella seurueineen ohi ja sanonut jotain. "Mitä hän sanoi? Mihin nyt? Pysähdytäänkö? Kiittikö?" kuului utelevia kysymyksiä joka haaralta, sotilaat alkoivat ahtua yhä tiukemmalle, etumaiset olivat nähtävästi pysähtyneet, ja samassa levisi huhu, että olisi käsketty pysähtymään. Kukin pysähtyi paikalleen, keskelle porosta tietä.
Sytytettiin nuotioita, ja puhelu kävi äänekkäämmäksi. Kapteeni Tushin järjesteli komppaniaansa ja lähetti erään sotilaan etsimään sitomapaikkaa tai lääkäriä junkkarille ja istahti nuotion ääreen, jonka sotilaat olivat sytyttäneet tielle. Rostovkin laahusti nuotion ääreen. Tuskat, kylmä ja kosteus värisyttivät häntä kuin vilutautista. Häntä raukasi kauheasti, mutta nukkua hän ei voinut, sillä kättään jumotti julmasti. Milloin sulki hän silmänsä, milloin katseli nuotiota, joka hänestä näytti hehkuvan punaselta, milloin taas vieressään kyykyllään istuvaa, käyräselkäistä, hinterää Tushinia. Myötätuntoisina ja säälivinä tuijottivat Tushinin suuret, lempeät, viisaat silmät junkkariin. Rostof käsitti, että Tushin sydämensä pohjasta tahtoi häntä auttaa, muttei voinut.