— Se on varmaankin Vinecin työtä, — sanoi Pierre, kumartuen pöydän yli ottaakseen käteensä rasian ja kuunnellakseen toisen pöydän luona käyvää keskustelua.
Hän nousi seisaalleen, aikoen kiertää pöydän, mutta täti kuroittikin rasian hänelle pöydän yli Helenan taitse. Helena kumartui eteenpäin, tehdäkseen tilaa ja katsahti sivulleen, hymyillen. Hän oli puettu sen ajan kuosin mukaiseen, avorintaiseen ja -selkäseen tanssiaispukuun. Hänen vartalonsa oli aina ennen Pierrestä näyttänyt marmoriselta, mutta nyt, kun hän likinäköisillä silmillään eroitti sen aivan läheltä tunsi hän harteiden ja kaulan hurmaavan sulouden. Hänen huulensa olivat niin lähellä niitä, että hänen olisi tarvinnut vain hieman kumartua painaakseen niille suudelman. Hän tunsi kaunottaren ruumiin lämmön ja hajuvesien tuoksun ja kuuli kureliivin ratinan. Hän ei enää nähnyt marmorista kauneutta, joka vaatteiden kanssa muodosti kokonaisuuden, hän näki ja tunsi Helenan ruumiin koko sulouden, jonka vaatteet ainoastaan verhosivat. Ja kerran tämän nähtyään hän ei enää toisin voinut nähdä, samoin kuin mekään emme uudelleen voi uskoa kerran paljastuneeseen harhaluuloon.
"Ette siis ole ennen huomannut, miten ihana olen?" näytti Helena sanovan. "Ette ole huomannut, että olen nainen? Niin, olen nainen, ja voin olla jokaisen oma, teidänkin", näytti hänen katseensa sanovan. Ja samassa hetkessä Pierre tunsi, että Helena ei ainoastaan voi olla hänen omansa, vaan että hänen täytyy tulla hänen omakseen, muuta mahdollisuutta ei ole olemassa.
Tällä hetkellä tiesi hän sen yhtä hyvin kuin tietäisi vihillä ollessaan Helenan vierellä. Miten se on käyvä ja koska, sitä hän ei tietänyt; ei hän myöskään tietänyt, onko se onneksi (vieläpä hänestä tuntui kuin olisi siinä jotain pahaa), mutta hän tiesi, että niin oli käyvä.
Pierre painoi silmänsä maahan, nosti ne jälleen ja tahtoi nähdä Helenan uudestaan samallaisena kaukaisena, vieraana kaunottarena, jollaisena oli ennenkin nähnyt hänet joka päivä; mutta tämä oli hänelle jo mahdotonta. Hän ei voinut häntä enää sellaisena nähdä, samoin kuin ei ihminenkään, joka sumussa on luullut aroheinän kortta puuksi, voi sitä puuksi enää tunnustaa huomattuaan erehdyksensä. Helena tuntui Pierrestä niin tavattoman läheiseltä. Hän hallitsi jo hänen olemustaan. Eikä heidän välillään ollut enää mitään muita esteitä kuin hänen omasta tahdostaan riippuvia.
Bon, je vous laisse dans votre petit coin. Je vois que vous y êtes très hien,[83] — kuului Anna Pavlovnan ääni.
Ja Pierre katsahti kauhuissaan ympärilleen, muistutellen, oliko hän kenties tehnyt jotain sopimatonta. Hänestä tuntui aivan kuin kaikki muutkin tietäisivät, mitä hänelle oli tapahtunut.
Jonkun ajan kuluttua, kun hän oli saapunut suuren piirin lähettyville, sanoi Anna Pavlovna hänelle.
— Kerrotaan teidän korjauttavan pietarilaista taloanne.
Totta se olikin: arkkitehti oli hänelle sanonut, että se oli välttämätöntä, ja Pierre, itsekkään tietämättä miksi, määräsi, että hänen mahdottoman suuri talonsa on korjattava ja järjestettävä uuteen kuntoon.