— Se on hyvä, mutta älkää muuttako ruhtinas Vasilin luota. Sellainen ystävä on kallisarvoinen, — jatkoi Anna Pavlovna, hymyillen ruhtinas Vasilille: — minä sen käsitän. Eikö totta? Olette vielä niin nuori. Tarvitsette neuvoja. Ettehän närkästy iäkkään naisen neuvoista.
Hän vaikeni, kuten aina vaikenevat naiset, mainitessaan iästään ja odottaessaan, että puhekumppali jotain lausuisi tämän johdosta. "Jos menette naimisiin, silloin ovat asiat toisin." Ja hän yhdisti Pierren ja Helenan katseellaan. Nuoret eivät katsoneet toisiinsa. Mutta Helena tuntui Pierrestä tavattoman läheiseltä. Hän mutisi jotain ja punastui.
Kotiin palattuaan Pierre ei voinut nukkua pitkiin aikoihin. Hän ajatteli vain yhä, mitä hänelle oli tapahtunut. Mitä oli hänelle sitten tapahtunut? Ei mitään. Hänelle oli ainoastaan käynyt selväksi, että nainen, jonka hän jo lapsena oli tuntenut ja josta hän hajamielisenä oli sanonut: "niin, onhan hän kaunis", kun hänelle puhuttiin Helenan ihanuudesta, hänelle oli käynyt selväksi, että tuo nainen saattaa olla hänen omansa.
"Mutta hän on tyhmä, itse olen sanonut, että hän on tyhmä", Pierre ajatteli. "Tunteissa, joita hän minussa herättää, on jotain ilettävää, jotain kiellettyä. Minulle on kerrottu, että hänen veljensä Anatol on ollut häneen rakastunut, ja että hänkin on ollut veljeensä rakastunut. Siitä aiheutui ikävä juttu, ja sen johdosta lähetettiin Anatoi kotoa. Hippolyt on hänen veljensä... Ruhtinas Vasili — hänen isänsä... Se ei ennusta hyvää", hän ajatteli, ja samaan aikaan, kun hän näin ajatteli (mihinkään varmuuteen hän ei tullut), huomasi hän hymyilevänsä, ja toinen ajatussarja tunkeutui esiin edellisen sarjan takaa. Hän huomasi ajattelevansa Helenan mitättömyyttä ja samalla kuvittelevansa mielessään, miten hän olisi hänen vaimonaan. Hän haaveili, miten Helena voisi häneen rakastua, miten hän voisi muuttua aivan toisenlaiseksi, ja miten kaikki se, mitä hän on hänestä ajatellut ja kuullut, saattaakin olla valetta ja erhetystä. Ja taas oli ruhtinas Vasilin tytär kadonnut hänen silmistään, hän näki ainoastaan Helenan ruumiin, jota ainoastaan harmaa puku verhosi. "Mutta ei, miksei ole tämä ajatus ennen tullut mieleen?" Ja taas sanoi hän itselleen, että se on mahdotonta; hänestä tuntui kuin tässä avioliitossa olisi jotain alhaista, luonnotonta, häpeällistä. Hän muisteli Helenan entisiä puheita ja silmäyksiä, niiden henkilöiden puheita ja silmäyksiä, jotka olivat nähneet heidät yhdessä. Hän muisteli Anna Pavlovnan puheita ja silmäyksiä, kun tämä puhui hänelle hänen pietarilaisesta talostaan, hän muisteli ruhtinas Vasilin ja muidenkin ihmisten tuhansia samallailaisia viittauksia, ja näitä kaikkia muistellessaan hän kauhistui. Eihän hän vain ole sitonut itseään jollakin tavalla tähän nähtävästi rikolliseen tekoon, jota hän ei mitenkään saata toteuttaa? Mutta samalla kun hän näin päätteli, pujahti hänen sydämeensä Helenan kuva täydessä naisellisessa hurmassaan.
II.
Marraskuussa v. 1805 piti ruhtinas Vasilin lähteä tarkastusmatkalle neljään kuvernementtiin. Hän oli järjestänyt tämän matkansa siten, että samalla voisi käväistä rappeutuneilla maatiloillaan ja pistäytyä Anatolin kanssa (jonka hän ottaisi mukaansa tämän rykmentin majoituspaikasta) kosioretkellä rikkaan ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonskin maatilalla. Mutta ennen lähtöään, ja ennenkun ryhtyisi uusiin puuhiin päätti ruhtinas Vasili tehdä selvän Pierren naimahommista. Viime aikoina oli Pierre viettänyt päiväkaudet kotosalla, ruhtinas Vasilin talossa, missä yhä vielä asui; hän oli ollut Helenan lähettyvillä hajamielinen, kiihtynyt ja tyhmä (niinkuin rakastuneen tuleekin olla), mutta kosinut hän ei vielä ollut.
"Kaikki tämä on oivallista, mutta asiasta on tehtävä tosi", päätteli ruhtinas Vasili itsekseen eräänä aamuna. Hän huoahti surumielisesti, muistellessaan, miten suuressa kiitollisuuden velassa Pierre oli hänelle (Herra hänelle antakoon anteeksi!) eikä hän siitä huolimatta ollut menetellyt oikein kauniisti tässä asiassa. "Nuoruus ... kevytmielisyys ... niin, vähät siitä", hän ajatteli, mielihyvin tuntien oman hyvyytensä: "mutta asiasta on tehtävä tosi." Ylihuomenna on Helenan nimipäivä, kutsun jonkun vieraan, ja jollei hän silloin ymmärrä, mitä hänen on tehtävä, niin silloin jää se minun tehtäväkseni. Niin, silloin jää se minun tehtäväkseni. Olen isä!
Anna Pavlovnan illanvieton ja sitä seuranneen unettoman, rauhattoman yön jälkeen päätti Pierre, että hänen on vältettävä Helenaa ja lähdettävä ruhtinas Vasilin talosta, sillä avioliitto Helenan kanssa tekisi hänet onnettomaksi. Mutta tästä päätöksestä huolimatta hän puolentoista kuukauden kuluttua yhä vielä asui ruhtinas Vasilin talossa ja huomasi kauhukseen, että hän päivä päivältä ihmisten silmissä yhä enemmän takertui Helenaan, ettei hän enää mitenkään saata katsella häntä entisillä silmillä, ettei hän enää voikkaan irtautua hänestä, että se on kauheata, mutta että hänen kaikesta huolimatta täytyy sitoa kohtalonsa häneen. Kenties hän olisi vielä voinutkin irtautua, jollei ruhtinas Vasililla (jolla muuten tavallisesti harvoin oli kutsuja) tuon tuostakin olisi ollut illanviettoja, joissa hänen välttämäti täytyi olla mukana, jollei tahtonut häiritä yleistä riemua ja pettää kaikkien toiveita. Niinä harvoina hetkinä, jolloin ruhtinas Vasili oli kotosalla, hän ohi kulkeissaan tarttui Pierren hihaan, kallisti hajamielisenä ajellun, kurttuisen poskensa hänen suudeltavakseen ja sanoi "huomiseen saakka" tai "päivällisiin saakka, muuten en sinua tapaa", tai "sinun tähtesi jään" y.m.s. Mutta vaikkeikaan ruhtinas Vasili silloinkaan, kun sanoi jääneensä kotiin Pierren tähden, puhunut hänelle halaistua sanaakaan, niin ei Pierre sittenkään voinut tehdä tyhjiksi hänen toiveitaan. Joka päivä toisteli hän itselleen yhä samaa ja samaa: "Pitäähän toki lopultakin päästä hänen perilleen ja tehdä itselleen selväksi: millainen hän oikeastaan on? Erehdyinkö ennen vai nytkö vasta olen lumottu? Ei, hän ei ole tyhmä; ei, hän on verraton tyttö!" puheli hän toisinaan itsekseen. "Koskaan hän ei erehdy, koskaan hän ei ole puhunut mitään tyhmää. Hän puhuu harvoin, mutta aina koruttomasti ja selvästi. Ei hän siis ole tyhmä. Koskaan hän ei ole hämmentynyt eikä hämmenny. Ei hän siis ole huono ihminen!" Usein joutui Pierre puhelemaan Helenan kanssa ja toisinaan hän ajattelikin ääneen hänen läsnä ollessaan, ja aina vastasi Helena hänelle lyhyesti, mutta silti sattuvasti ilmaisten, ettei asia häntä kannusta. Toisinaan Helena taas ainoastaan hymyllään ja katseellaan ilmaisi ajatuksensa ja tämä ilmoitustapa Pierren mielestä selvimmin ilmaisi hänen etevämmyytensä. Ja Helena olikin oikeassa, pitäessään kaikenlaiset arvostelut ja mietelmät pötynä tämän hymyilyn rinnalla.
Helena hymyili Pierrelle aina iloisen luottavasti, aivan kuin hänen hymyssänsä tällöin olisi ollut jotain erikoista, ainoastaan Pierrelle kuuluvaa, jota ei ollut yleisessä, kaikille kuuluvassa hymyilyssä, joka niin erinomaisesti somisti hänen kasvojaan. Pierre tiesi kaikkien odottavan, että hän vihdoinkin sanoisi tarvittavan sanan, kävisi tuon tunnetun rajan yli, ja hän tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän käy sen yli; mutia jonkinlainen käsittämätön kauhun tunne valtasi hänet, kun hän vain ajattelikin tuota hirveätä askelta. Tämän puolentoista kuukauden aikana, jolloin Pierre tunsi yhä syvemmälle ja syvemmälle vaipuvansa tuohon kauheaan kuiluun, oli hän tuhansia kertoja toistanut itselleen: "Mitä tämä oikeastaan on? Tarvitaan päättäväisyyttä! Eikö minulla sitä sitten ole?"