Hän tahtoi tehdä päätöksensä, mutta kauhukseen hän huomasi, ettei hänellä tässä asiassa ole sitä päättäväisyyttä, jota tiesi itsellään olevan, ja jota hänellä todella olikin. Pierre kuului niihin ihmisiin, jotka ovat voimakkaita ainoastaan silloin, kun tuntevat itsensä täysin puhtaiksi. Mutta siitä alkaen, kun hänet oli ottanut valtaansa tuo himon tunne, jonka hän ensin tunsi istuissaan Anna Pavlovnan illanvietossa Helenan vieressä, oli epäselvä tunne tuon himon rikollisuudesta hervaissut hänen päättämiskykyään.
Helenan nimipäivä-iltana oli ruhtinas Vasilin luo kutsuttu illalliselle muutamia perheen lähimpiä tuttavia, sukulaisia ja ystäviä, kuten ruhtinatar sanoi. Kaikki nämä sukulaiset ja ystävät aavistivat, että tänä iltana ratkaistaan nimipäivänviettäjän kohtalo. Vieraat istuivat pöydän ääressä. Emännän paikalla istui ruhtinatar Kuragin, kookas, komea nainen, joka aikoinaan oli ollut kauniskin. Hänen kummallakin puolellaan istuivat arvokkaimmat vieraat — vanha kenraali puolisoineen ja Anna Pavlovna Scherer; pöydän päässä istuivat iältään nuoremmat ja arvoltaan alhaisemmat vieraat, ja siellä istuivat omaisetkin: Pierre ja Helena rinnan. Ruhtinas Vasili ei joutanut aterioimaan: hän kierteli pöytää iloisena ja reippaana, istahtaen milloin yhden, milloin toisen vieraan viereen. Jokaiselle lausui hän ohimennen jonkun mielistelevän sanasen, ei sentääö Pierrelle eikä Helenalle, joita hän ei näyttänyt huomaavankaan. Hän sai kaikki hyvälle tuulelle. Vahakynttilät paloivat kirkkaasti, hopea- ja kristalliastiat välkkyivät, naisten koristeet, olkalappujen kulta ja hopea loistivat; punakauhtanaiset palvelijat häärivät pöydän ympärillä; kuului veitsien ja lautasten kalinaa, lasien kilinää ja rattoisaa puheen sorinaa. Eräässä pöydän kulmauksessa vakuutteli vanha kamariherra palavaa rakkauttaan iäkkäälle vapaaherrattarelle, ja tämä nauraa hohotti kamariherran löperrykselle; toisaalla kerrottiin erään Maria Viktorovnan onnettomuuksista. Pöydän keskikohdalla oli ruhtinas Vasili koonnut ympärilleen kuuntelijoita. Hän kertoi ivanhymy huulilla naisille viimeisestä valtakunnanneuvoston istunnosta, jossa Pietarin uuden sotilaskenraalikuvernöörin, Sergei Kusmitsh Vjasmitinovin piti lukea keisari Aleksanteri Pavlovitshin armeijasta lähettämä, siihen aikaan sangen paljon huomiota herättänyt, Sergei Kusmitshin nimeen osoitettu reskripti, jossa keisari ilmoittaa kaikilta Venäjän kulmilta saaneensa alamaisuuden ja alttiuden ilmauksia, mutta että Pietarista lähetetty alamainen alttiuden osoitus häntä on erityisesti miellyttänyt, että hän on ylpeä saadessaan olla sellaisen kansan johtajana ja että hän kaikin voimin koettaa palkita tämän kunnian. Tämä reskripti alkoi sanoilla: Sergei Kusmitsh! Kaikkialta saapuu minulle tietoja j.n.e.
— Hän varmaankaan ei päässyt pitemmälle kuin "Sergei Kusmitsh?" — kysyi eräs nainen.
— Oikein arvasitte, ei rahtustakaan, — vastasi ruhtinas Vasili, nauraen. — "Sergei Kusmitsh ... kaikkialta. Kaikkialta Sergei Kusmitsh..." Vjasmitinof raukka ei hinnalla millään päässyt pitemmälle. Usean kerran alkoi hän yhä alusta, mutta heti kun lausui Sergei ... nyyhkytystä ... Ku-smi-tsh ... kyyneliä ... ja kaikkialta häipyi aina itkuun, ja pitemmälle hän ei päässyt. Ja taas nenäliina, ja taas "Sergei Kusmitsh kaikkialta", ja kyyneliä ... niin että vihdoin täytyi pyytää toinen lukemaan.
— Kusmitsh ... kaikkialta ... ja kyyneliä... — toisti joku nauraen.
— Älkää olko ilkeä, — lausui Anna Pavlovna pöydän päästä, uhaten sormellaan, — c'est un si brave et exellent homme notre bon Vjasmitinof...[84]
Kaikki nauroivat pakahtuakseen. Pöydän ylipäässä, kunniapaikoilla näyttivät kaikki olevan hyvällä tuulella ja iloisia ken mistäkin syystä; mutta Pierre ja Helena istuivat rinnan ääneti melkein pöydän alapäässä; molempain kasvoilla loisti hymy, jolla ei ollut mitään tekemistä Sergei Kusmitshin kanssa — hymyyn oli syynä se, että he häpesivät tunteitaan. Mitä vieraat puhuivatkaan, miten nauroivat ja laskivat leikkiä, miten hyvällä ruokahalulla söivätkään muhennosta, hyytelöä ja joivat Reinin viinejä, miten koettivatkaan vältellä katsahtamasta tähän pariin, miten koettivatkaan olla välinpitämättömiä ja rauhallisia, niin sittenkin huomasi heidän silloin tällöin nuoriin heittämistään katseista, että sekä juttu Sergei Kusmitshista että nauru, syöminen, kaikki oli teeskenneltyä, ja että tämän seuran koko huomiokyky oli suunnattu ainoastaan nuoreen pariin — Pierreen ja Helenaan. Ruhtinas Vasili matki Sergei Kusmitshin nyyhkimistä ja tarkasteli samalla hätäisesti tytärtään, ja kesken nauruakin näytti hänen kasvojensa ilme sanovan: "Niin, niin, kaikki käy mainiosti; tänään kaikki ratkaistaan." Anna Pavlovna uhkasi häntä sormella "meidän hyvän Vjasmitinovin" puolesta, mutta hänen katseessaan, joka hetkeksi pysähtyi Pierreen, ruhtinas Vasili oli huomaavinaan onnentoivotuksen tulevalle apelle tyttären onnen johdosta.
Vanha ruhtinatar tarjoili surullisesti huoahtaen viiniä vieraskumppalilleen ja katsahti toisinaan vihaisesti tyttäreensä, ja tuntui kuin hän tällä huokauksellaan olisi tahtonut sanoa: "niin, niin, nyt meillä, rakkaani, ei ole muuta tehtävää kuin juoda makeata viiniä; nyt on näiden nuorten aika olla kiusoittavan ärsyttävän onnellisia." — "Ja jopa minäkin kertoelen tyhmyyksiä, aivan kuin ne minua suurinkaan huvittaisivat", — ajatteli valtiomies, katsellessaan rakastavien onnellisia kasvoja: "tuo se on onnea!"
Näiden vähäpätöisten, teennäisten harrastusten joukkoon, jotka yhdistivät tämän seuran henkilöt, oli joutunut kahden kauniin, terveen, nuoren ihmisen yksinkertainen tunne, pyrkimys saamaan toinen toisensa. Ja tämä inhimillinen tunne hävitti kaiken muun ja liiteli heidän teeskennellyn löperryksensä yllä. Sukkeluudet olivat kömpelöitä, uutiset mitättömiä, ja elostunut mieliala näytti kaikkia kyllästyttävän. Eivät ainoastaan vieraat tätä tunteneet, palvelijoihinkin se näkyi tarttuneen; he olivat hajamielisiä ja unohtivat tehtävänsä, katsellessaan ihanaa, loistavasilmäistä Helenaa ja punastunutta, paksua, onnellista, rauhatonta Pierreä. Tuntui kuin kynttiläin liekitkin olisivat ainoastaan näitä kahta onnellista varten lepattaneet. Pierre tunsi olevansa kaiken keskuksena, ja tämä häntä sekä miellytti että hävetti. Hän oli samallaisessa tilassa kuin johonkin toimeen kokonaan syventynyt ihminen. Hän ei nähnyt mitään selvästi, ei käsittänyt, eikä kuullut. Ainoastaan harvoin, odottamatta, välähteli hänen sielussaan katkonaisia aatoksia ja vaikutelmia todellisuudesta. "Kaikki on siis päätetty!" hän ajatteli. "Ja miten tämä kaikki on tapahtunut? Näin nopeasti! Nyt tiedän, että tämän välttämäti täytyy tapahtua — ei yksin Helenan tähden, ei minun tähteni, vaan myöskin kaikkien heidän tähtensä. Kaikki he tätä niin odottavat, ovat niin varmoja sen toteutumisesta, etten saata, en mitenkään saata pettää heitä. Mutta miten se on tapahtuva? En tiedä; mutta tapahtuva se on, välttämäti tapahtuva!" ajatteli Pierre, katsellessaan Helenan harteita, jotka hohtavina huikasivat hänen silmiään.
Yhtäkkiä alkoi jokin häntä hävettää. Hänestä tuntui ilkeältä, että hän yksin on kaikkien silmätikkuna, että muut pitävät häntä onnen suosikkina, että hän, vaikka onkin jolsa kasvoiltaan, on jonkinlainen Paris, joka on vallannut Helenan. "Mutta, varmaankin tämä on tavallista, ja varmaankin näin pitääkin olla", lohdutteli hän itseään. "Ja, muuten, mitä olen tehnyt tämän saavuttaakseni? Milloin tämä on alkanut? Moskovasta lähdin ruhtinas Vasilin seurassa. Siellä ei vielä mitään tuntunut. Sitten, miksen olisi jäänyt asumaan hänen luokseen? sitten, pelailin korttia Helenan kanssa, nostin lattialta hänen käsityölaukkunsa ja kävin hänen kanssaan ajelemassa. Milloin on tämä alkanut, milloin on tämä kaikki tapahtunut?" Ja nyt istuu hän Helenan vieressä sulhasena; hän kuulee, näkee, tuntee hänen läheisyytensä, hänen hengityksensä, hänen liikkeensä, hänen kauneutensa. Sitten tuntui hänestä yhtäkkiä kuin ei olisikaan Helena niin tavattoman kaunis, vaan hän itse, ja siksi kaikki häntä niin katselevatkin, ja yleisen huomion hurmaamana hän pullistaa rintaansa, nostaa päätään ja riemuitsee onnestaan. Yhtäkkiä kuulee hän jonkun äänen, jonkun tuttavan äänen, joka jo toistamiseen kysyy häneltä jotakin. Mutta Pierre on niin aatoksiinsa vaipuneena, ettei käsitä, mitä hänelle puhutaan.