— Kysyn sinulta, koska sait kirjeen Bolkonskilta, — kysyy kolmannen kerran ruhtinas Vasili. — Miten oletkaan hajamielinen, rakkaani.
Ruhtinas Vasili hymyilee, ja Pierre huomaa, että kaikki, kaikki hymyilevät hänelle ja Helenalle. "No, entäs sitten, jos kaikki tiedätte", ajattelee Pierre. "Niin, tottahan se on", ja hän alkoi itsekin hymyillä kainoon, lapselliseen tapaansa, ja Helenakin hymyilee.
— Koska sitten sait? Olmützistäkö? — tiedustelee ruhtinas Vasili, jonka muka riidan ratkaisemiseksi piti saada selvä asiasta.
"Mutta voiko puhua ja ajatella tuollaisia turhuuksia?" ajattelee Pierre.
— Niin, Olmützistä, — vastaa hän, huoahtaen.
Illallisen päätyttyä vei Pierre Helenan vierashuoneeseen, minne muutkin vieraat olivat tulleet. Vieraat alkoivat poistua; ja muutamat lähtivät sanomatta hyvästiä Helenalle. Muutamat tulivat taas vain hetkeksi hänen luokseen, osoittaakseen, etteivät muka tahdo häiritä häntä tärkeässä tehtävässä, poistuivat sukkelaan, eivätkä sallineet hänen tulla heitä saattamaan eteiseen. Valtiomies oli surullisen-vaitelias poistuessaan vierashuoneesta. Hänen ennätyksensä valtiomiesalalla tuntuivat turhuudelta Pierren onnen rinnalla. Vanha kenraali mörähti äkäisesti puolisolleen kun tämä kysyi, miten on hänen jalkansa laita. "Senkin vanha varis", ajatteli kenraali. "Toista on Helena Vasiljevna, hän on vielä viidenkymmenen vuotiaanakin kaunotar."
— Arvattavasti saan teitä jo onnitella, — kuiskasi Anna Pavlovna ruhtinattarelle ja suuteli häntä tulisesti. — Jollei päätäni kivistäisi, jäisin pitemmälle.
Ruhtinatar ei vastannut mitään; hän kadehti tyttärensä onnea.
Sillä aikaa kun isäntäväki saatteli vieraita, olivat Pierre ja Helena kahden pienessä vierashuoneessa. Ennenkin olivat he usein tämän puolentoista kuukauden kuluessa istuskelleet kahden, mutta Pierre ei ollut koskaan puhunut Helenalle rakkaudesta. Nyt se tuntui hänestä välttämättömältä, mutta hän ei mitenkään saattanut ottaa tätä viimeistä askelta. Häntä hävetti; hänestä tuntui kuin olisi hän tässä Helenan vieressä istuessaan anastanut jonkun toisen henkilön paikan. "Tämä onni ei ole sinua varten", kuiskasi hänelle jokin sisäinen ääni. "Tämä onni on niitä varten, joilla ei ole sitä, mitä sinulla on."
Mutta jotain piti sanoa, ja hän sanoikin. Hän kysyi Helenalta, onko tämä tyytyväinen iltaansa? Helena vastasi, kuten ainakin, yksinkertaisen suoraan, että hauskempia nimipäiviä hänellä tuskin on ollut.