Vieraista oli enää talossa ainoastaan muutamia läheisimpiä sukulaisia. He istuivat suuressa vierashuoneessa. Ruhtinas Vasili tuli laiskasti astuen Pierren luo. Pierre nousi seisaalleen ja sanoi, että oli jo myöhäinen. Ruhtinas Vasili katsahti häneen ankaran kysyvästi, aivan kuin se, mitä Pierre oli lausunut, olisi hänen mielestään ollut niin ihmeellistä, ettei sitä edes oikein saattanut kuullakaan. Mutta pian muuttui taas hänen ankara ilmeensä, ja hän nykäsi Pierreä hihasta, veti hänet jälleen istumaan ja hymyili ystävällisesti.
— No, Helena, miten sinä? — kääntyi hän sitten heti tyttärensä puoleen, puhuen tuolla huolimattoman hellällä äänensävyllä, jolla muutamat vanhemmat puhuttelevat pienestä pitäen hemmotteluun tottuneita lapsiaan. Ruhtinas Vasilille tämä puhuttelutapa ei sentään ollut luontaista, hän oli sen oppinut matkimalla toisia vanhempia.
Ja sitten hän taas kääntyi Pierreen.
— Sergei Kusmitsh, kaikkialta, — hän lausui, avaten liivinsä ylintä nappia.
Pierre hymähti, mutta hänen hymystään voi huomata hänen käsittäneen, ettei Sergei Kusmitshin juttu tällä hetkellä ollut ruhtinas Vasilin sydämellä; ja ruhtinas Vasili huomasikin, että Pierre oli nähnyt hänen sydämeensä. Hän murahti yhtäkkiä jotain ja läksi huoneesta.
Pierrestä tuntui kuin olisi ruhtinas Vasilikin ollut hämillään. Tämän vanhan hovimiehen hämilleen joutuminen liikutti Pierreä; hän katsahti Helenaan — hänkin näytti olevan hämillään, ja tuntui kuin hänen katseensa sanoisi: "onko kumma, itse olette siihen syypää".
"Täytyy välttämättömästi ryhtyä asiaan, mutta enhän voi, en voi", ajatteli Pierre ja alkoi taas puhua muista asioista. Hän kysyi, mitä tämä Sergei Kusmitshin juttu oikeastaan käsitteli, hän ei sitä oikein ollut kuullut. Helena vastasi hymyillen, ettei hänkään tiedä.
Kun ruhtinas Vasili tuli suureen vierashuoneeseen, puhui ruhtinatar paraillaan kuiskaten erään vanhan naishenkilön kanssa Pierrestä.
— Tietysti tämä on loistava naimiskauppa, mutta onni, rakkaani...
— Avioliitot solmitaan taivaassa, — vastasi vanha naishenkilö.