Ruhtinas Vasili ei ollut kuuntelevinaan naisten keskustelua, vetäytyi huoneen etäisimpään kolkkaan ja istuutui sohvalle. Yhtäkkiä retkahti hänen päänsä rinnalle ja hän havahtui.
— Aline, — sanoi hän puolisolleen, — allez voir ce qu'ils font.[85]
Ruhtinatar meni ovelle, kulki sen ohi rauhallisen arvokkaana ja vilkasi vierashuoneeseen. Pierre ja Helena istuivat yhä entisillä paikoillaan ja keskustelivat.
— Yhä ennallaan, — sanoi ruhtinatar miehelleen.
Ruhtinas Vasili yrmisti kulmiaan ja vetäsi suunsa viuruun. Hänen poskensa vapisivat, ja hänen kasvoilleen ilmestyi hänelle ominainen, ilettävä, raaka ilme; hän puistaltihe, nousi sohvalta, heitti päänsä takakenoon ja lähti varmoin askelin pieneen vierashuoneeseen. Reippain, iloisin askelin tuli hän Pierren luo. Hänen kasvonsa olivat niin tavattoman juhlalliset, että Pierre pelästyi nähtyään hänet, ja nousi seisaalleen.
— Jumalan kiitos! — hän sanoi. — Vaimoni on minulle kaikki kertonut! (Hän kiersi toisen kätensä Pierren, toisen tyttärensä vyötäisille.) Rakas ystäväni Helena! Olen iloinen, sangen iloinen. (Hänen äänensä värisi.) Pidin sinun isästäsi ... tyttärestäni saat kelpo vaimon... Jumala teitä siunatkoon!
Hän syleili tytärtään, sitten taas Pierreä ja suuteli häntä pahalta löyhkäävällä suullaan. Kyyneleet kostuttivat todellakin hänen poskiaan.
— Ruhtinatar, tulehan tänne! — hän huusi.
Ruhtinatar tuli ja hänkin alkoi itkeä. Vanha naishenkilökin kuivaili silmiään. Pierreä suudeltiin, ja hänkin suuteli jonkun kerran ihanan Helenan kättä. Jonkun ajan kuluttua jätettiin heidät taas kahden.
"Näin oli kaikki käyvä, toisin ei saattanut käydä", ajatteli Pierre; "siksipä ei kannatakkaan kysyä, onko tämä kaikki hyväksi vai pahakai. Hyvä on se siksi, että on kerrankin varmuus, eikä enää ole tuota ainaista kalvavaa epäilystä." Pierre oli vaiti, piteli morsiamensa kättä ja katseli hänen aaltoilevaa, ihanaa rintaansa.