Viime aikoina oli hän suuresti muuttunut. Hän oli nyt pikemmin ruma kuin kaunis. Posket olivat painuneet, ylähuuli oli kohoutunut, silmät soukistuneet.
— Painaa niin kummasti, — vastasi pikku ruhtinatar appensa kysymykseen, mitenkä jaksaa.
— Eikö ole jotain tarvis?
— Ei, kiitos, isä kulta.
— No, hyvä, hyvä.
Ruhtinas poistui ja tuli odotushuoneeseen. Täällä seisoi Alpatitsh pää kumarassa.
— Onko tie luotu umpeen?
— On, teidän ylhäisyytenne; antakaa anteeksi, Jumalan nimessä ... se johtui tyhmyydestä...
Ruhtinas keskeytti hänet ja alkoi nauraa luonnottomasti.
— No, hyvä, hyvä.