Hän ojensi kätensä Alpatitshin suudeltavaksi ja meni työhuoneeseensa.
Ruhtinas Vasili saapui illalla. Prospektilla olivat häntä vastassa kuskit ja palvelijat ja huutaen, kirkuen toivat he hänen rekensä ja kuormansa vartavasten umpeenluotua tietä myöten piharakennuksen portaiden eteen.
Ruhtinas Vasilille ja Anatolille oli kummallekin varattu oma huoneustonsa.
Anatol istui paitahihasillaan kädet kylkien tukeina pöydän ääressä, katsoa tuijottaen hajamielisenä kauniilla, suurilla silmillään pöydän kulmaa. Hän piti elämäänsä keskeytymättömänä huvitusten sarjana, jonka säännöllisestä menosta joku, ties minkä tähden, oli ottanut vastatakseen. Niinpä hän nyt tätä matkaansakin ärtyisän vanhuksen ja hänen rikkaan, ruman tyttärensä luo piti tuollaisena välttämättömänä renkaana huvitusten sarjassa. Kaikki voikin onnistua sangen hyvin ja hauskasti: "Miksen naisi häntä, onhan hän sangen rikas? Rikkaus ei koskaan ole haitaksi", ajatteli Anatol.
Hän ajeli partansa ja valeli itsensä hajuvesillä sellaisella täsmällisyydellä ja taituruudella, aivan kuin tämä olisi ollut hänen elämänsä tärkeimpiä tehtäviä, ja lähti sitten pää takakenossa isänsä suojiin, synnynnäinen hyvänsuovan voitonvarma ilme kasvoilla. Ruhtinas Vasilin ympärillä hääri kaksi kamaripalvelijaa, auttaen herraansa pukeutumaan; itse katseli hän eloisana ympärilleen ja nyökäytti iloisesti päätään huoneeseen saapuneelle pojalleen. Hänen ilmeensä näytti sanovan: "Kas noin, sellainen sinun pitää ollakin."
— Ei, mutta todellakin, isä, onko ruhtinatar kovinkin ruma? — kysyi Anatol, aivan kuin olisi jatkanut heidän välillään matkan kestäessä usein uudistettua keskustelua.
— Olehan nyt. Tyhmyyksiä! Pääasia on, että koetat olla järkevä ja kohtelias vanhan ruhtinaan lähettyvillä.
— Jos hän alkaa sättiä, niin lähden tieheni, — sanoi Anatol. — En voi kärsiä tuollaisia vanhuksia.
— Muista, että tästä kaikki riippuu.
Samaan aikaan puheltiin palvelustyttöjen huoneessa ruhtinas Vasilin ja Anatolin saapumisesta, vieläpä oli siellä jo tarkka selko heidän molempain näöstäkin. Ruhtinatar Maria istui yksinään huoneessaan, koettaen turhaan tukahuttaa sisäistä rauhattomuuttaan.