"Miksi ovat he kirjoittaneet; miksi on Lisa puhunut minulle tästä? Sehän on mahdotonta!" puheli hän itsekseen, katsahtaen vähäväliä kuvastimeen. "Miten saatan mennä vierashuoneeseen? Jospa hän minua miellyttääkin, niin en sittenkään saata olla hänen seurassaan luonnollinen." Kun hän vain ajattelikin isänsä katsetta, niin joutui hän kauhun valtaan. Neiti Bouriennelle ja pikku ruhtinattarelle oli Masha sisäkkö jo kertoellut yhtä ja toista vieraista. Hän kertoi, miten punaposkinen, mustakulmainen ministerin poika oli ylen kaunis, miten hänen isänsä vaivoin oli kompuroinut ylös portaita, mutta poika oli muutamalla loikkauksella juossut isän jälissä komeana kuin kotka. Näine tietoineen lähtivät neiti Bourienne ja pikku ruhtinatar Marian huoneeseen, ja jo käytävästä kuuli Maria heidän elokkaan kiihtyneet äänensä.
— He ovat saapuneet, Maria, tiedättekö? — sanoi pikku ruhtinatar, vaappuen pulleine vatsoineen ja istuutuen raskaasti nojatuoliin.
Pikku ruhtinattarella ei enää ollut yllä aamullinen röijynsä, vaan oli nyt pukenut ylleen erään paraimmista puvuistaan; hänen tukkansa oli huolellisesti suorittu, ja kasvonsa olivat elokkaat. Mutta tämä elokkuus ei voinut peittää kuihtuneita, elottomia piirteitä. Tässä puvussaan, jota hän tavallisesti oli käyttänyt Pietarin seurapiireissä, hän näytti entistään rumemmalta, ja nyt vasta oikein huomasi, miten suuresti hän oli muuttunut. Neiti Bouriennenkin puvussa oli huomattavissa jonkinlaisia parannuksia, niin että hänen kauniit, tuoreet kasvonsa olivat entistään viehättävämmät.
— Voi, te olette vielä arkipuvussanne, — huudahti neiti Bourienne. — Pian tullaan ilmoittamaan, että vieraat odottavat vierashuoneessa; täytyy lähteä tervehtimään; parantelisitte edes hieman pukuanne!
Pikku ruhtinatar nousi nojatuolista, soitti sisäkköä ja alkoi iloisena aprikoita, minkälaisen puvun keksisi Marialle. Ruhtinatar Maria tunsi sisäisen kunniantuntonsa kärsivän siitä, että luvatun sulhasen tulo oli saanut hänet rauhattomaksi, ja vielä enemmän loukkasi häntä se seikka, että hänen molemmat ystävättärensä pitivät tämän seikan aivan luonnollisena. Jos hän sanoisi heille miten häpeää itsensä ja heidän puolesta, niin ilmaisisi hän heille rauhattomuutensa; jos hän taas kieltäytyisi pukeutumasta, niin antaisi se aihetta alituiseen pilantekoon ja härnäilyyn. Hän tuskastui, hänen ihanat silmänsä samenivat, ja hänen kasvoilleen ilmestyi punasia täpliä. Ja tuo hänelle niin ominainen uhrin ilme kasvoilla antausi hän pikku ruhtinattaren ja neiti Bouriennen huomaan. Nämä molemmat naiset olivat aivan vilpittömästi päättäneet tehdä Mariasta kauniin. Ruhtinatar oli niin ruma, ettei ystävättären pälkähtänyt edes päähän pelätä kilpailijaa; siksipä he aivan vilpittömästi ryhtyivätkin häntä pukemaan, lapsellisen varmoina siitä, kuten kaikki naiset, että puku saattaa tehdä kasvot kauniiksi.
— Ei, todellakaan, rakas ystäväni, tämä puku ei sovi, — puheli pikku ruhtinatar, katsellen kaukaa kälyään: — käske tuomaan, onhan sinulla tummanpunanen. Todellakin! Tästä saattaa rippua elämän kohtalo. Mutta tämä on liian vaalea, ei sovi, ei, ei sovi!
Ei ollut puvun vika, vika oli ruhtinattaren kasvoissa, mutta sitä eivät huomanneet neiti Bourienne ja pikku ruhtinatar; heistä vain yhä tuntui, kuin tulisi kaikki hyväksi, jos sitoisi vaaleansinisen nauhan hiuksiin ja vyöttäisi kaneelinruskean puvun vaalean sinisellä uumanauhalla y.m.s. He olivat unohtaneet, että pelästyneet kasvot ja vartalo pysyivät yhä samoina, ja siksipä jäivätkin ruhtinattaren kasvot yhä surkean ja ruman näköisiksi, vaikka he kuinkakin vaihtelivat kehyksiä ja koristeita. Oli jo pari kolme kertaa muutettu pukua, ja ruhtinatar Maria suostui yhä nöyränä uusiin muutoksiin. Hänen hiuksensa olivat suoritut päälaelle (tämä teki hänen kasvonsa aivan oudon näköisiksi ja rumaa rumemmiksi), hänellä oli yllään komea tummanpunanen atlaspuku ja vyötäisillä vaaleansininen vyötin. Pikku ruhtinatar kulki pari kertaa hänen ympärinsä, korjaili väliin pienellä kätösellään poimuja, vetäsi väliin vyöttimestä ja tarkasteli häntä pää kallellaan milloin toiselta, milloin toiselta puolelta.
— Ei, tämä ei sovi, — sanoi hän päättävästi, lyöden kätensä yhteen. — Ei, Maria, tämä puku ei lainkaan sovi teille. Pidän paljon enemmän teidän harmaasta arkipuvustanne. Ei, olkaa kiltti ja tehkää tämä minun tähteni. Katja, — sanoi hän sisäkölle, — tuo ruhtinattaren harmaa puku, ja te neiti Bourienne saatte katsella, miten kaikki järjestän, — sanoi hän hymyhuulin, ja taiteilijan ilo loisti hänen silmistään.
Mutta vaikka Katja jo oli tuonut vaaditun puvun, istui Maria yhä vain liikkumattomana kuvastimen edessä ja katseli kuvaansa. Hän huomasi silmissään kyyneliä, hänen suupielensä värähtelivät, ja itku oli jo kurkussa.
— Älkäähän, rakas ruhtinatar, — sanoi neiti Bourienne, — ponnistakaa vielä hetkinen.