Pikku ruhtinatar otti puvun sisäköltä ja tuli Marian luo.
— Ei, nyt puemme yksinkertaisesti, sievästi, — hän puhui.
Pikku ruhtinattaren, neiti Bouriennen ja nauravan Katjan äänet sulautuivat iloiseksi, lintujen viserrystä muistuttavaksi liritykseksi.
— Ei, jättäkää minut rauhaan, — sanoi ruhtinatar Maria.
Ja hänen äänessään oli sellainen vakavuus ja kärsimyksen sävy, että lintujen vikinä heti taukosi. Kaikki katsahtivat he ruhtinattaren suuriin, ihaniin silmiin, jotka viisaan avonaisina ja rukoilevina tähysivät heihin, ja he käsittivät, että olisi hyödytöntä, vieläpä julmaakin häntä enää kiusata.
— Mutta tukka täytyy ainakin hieman parantaa, — sanoi pikku ruhtinatar. — Sanoinhan teille, — jatkoi hän nuhtelevasti kääntyen neiti Bourienneen, — Marialla ovat sellaiset kasvot, joihin ei tällainen tukkalaite lainkaan sovi. Ei lainkaan, ei lainkaan. Korjatkaa, tehkää hyvin.
— Jättäkää minut, jättäkää minut, en tällaisista välitä, — vastasi Maria, vaivoin pidätellen kyyneliään.
Neiti Bouriennen ja pikku ruhtinattaren täytyi sydämissään tunnustaa, että ruhtinatar Maria tässä asussa oli sangen ruma, rumempi kuin milloinkaan ennen; mutta sille ei enää mitään taitanut. Kun hän heihin katseli, oli hänen silmissään tuo miettivän surullinen ilme, jonka merkityksen he hyvin tunsivat. Ei tämä ilme heissä pelkoa herättänyt (sitä Maria ei kenessäkään saattanut herättää). Mutta he tiesivät, että kun kerran tuo ilme näyttäytyy Marian kasvoilla, niin on hän vaitelias ja järkkymätön päätöksissään.
— Korjaattehan tukkanne, eikö totta? — sanoi pikku ruhtinatar. Mutta kun Maria ei mitään vastannut, lähti hän huoneesta.
Ruhtinatar Maria jäi yksin huoneeseen. Hän ei täyttänyt kälynsä toivomusta, ei korjannut tukkalaitettaan, eipä edes vilaissutkaan kuvastimeen. Voimattomana laski hän kätensä sivuilleen, painoi silmänsä maahan ja istui hiljaa mietteissään. Hänen sielunsa silmät näkivät puolison, miehen, voimakkaan, mahtavan ja vastustamattoman viehättävän olennon, joka vie hänet omaan, aivan uuteen, onnelliseen maailmaansa. Omilla rinnoillaan näki hän lapsen, oman lapsen, sellaisen kun hän eilen oli nähnyt imettäjänsä tyttärellä. Mies seisoo ja katselee hellästi häneen ja lapseen. "Ei, se on mahdotonta: olen liian ruma", hän ajatteli.