— Teetä juomaan, olkaa hyvä. Ruhtinas tulee aivan heti, — kuului sisäkön ääni oven takaa.
Maria havahtui ja hän kauhistui ajatuksiaan. Hän nousi nojatuolista, muttei lähtenyt heti vierashuoneeseen, vaan pistäysi jumalankuvakammioon, katsoa tuijotti lampun valaisemiin, mustuneisiin Vapahtajankuvan kasvoihin ja seisoi näin kädet ristissä muutaman minutin. Hänen sielunsa täytti kalvava epäilys. Voiko hän riemastua rakkaudesta, maailmallisesta rakkaudesta mieheen? Ajatellessaan avioliittoa hän haaveili perheonnesta, lapsista, mutta voimakkaimpana, valtaavimpana salaisena haaveena oli sentään maailmallinen rakkaus. Sitä voimakkaampana ilmeni tämä tunne mitä enemmän hän koetti sitä salata itseltään ja muilta. "Jumalani", puheli hän itsekseen, "miten saatan tukahuttaa nämä pahanhengen ajatukset? Miten saatan ainaiseksi irtautua pahoista ajatuksista, voidakseni rauhallisena täyttää Sinun tahtoasi?" Ja tuskin oli hän tehnyt tämän kysymyksen, kun Jumala jo vastasi hänelle hänen omassa sydämessään. "Älä toivo mitään itseäsi varten; älä etsi, älä intoile, älä kadehdi. Ihmisten tulevaisuuus ja oma kohtalosi olkoot sinulle tuntemattomat, mutta elä niin, että olet valmis kaikkeen. Jos Jumala hyväksi näkee koetella sinua avioliiton velvollisuuksilla, niin ole valmis täyttämään Hänen tahtonsa." Rauhoittuneena tästä vastauksesta (tosin hän sentään vieläkin toivoi, että hänen kielletyt maalliset haaveensa toteutuisivat) ruhtinatar Maria huoahti syvään, risti silmänsä ja lähti vierashuoneeseen. Hän ei ajatellut pukuaan ei tukkalaitettaan, ei sitä, miten astuisi vierashuoneeseen tai mitä puhuisi. Mitä arvoa onkaan kaikella tällä Jumalan säätämysten rinnalla, sillä hänen tahtomattaan ei hiuskarvakaan putoa ihmisen päästä.
IV.
Kun ruhtinatar Maria saapui vierashuoneeseen, istuivat siellä jo ruhtinas Vasili ja Anatol, keskustellen pikku ruhtinattaren ja neiti Bourieneen kanssa. Kun Maria raskaasti astuen kannoillaan tuli huoneeseen, nousivat molemmat vieraat ja neiti Bourienne seisomaan, ja pikku ruhtinatar lausui, osoittaen häntä vieraille: "Voilà Marie!"[87] Maria näki kaikki, vieläpä tarkastikin. Hän näki ruhtinas Vasilin kasvot, jotka hetkeksi kävivät totisiksi, mutta samassa taas hymyilivät, ja pikku ruhtinattaren kasvot, jotka uteliaina tarkastelivat vieraita, nähdäkseen, minkä vaikutuksen Maria oli tehnyt vieraisiin. Hän näki myös neiti Bouriennen nauhoineen ja kauniine, elokkaine kasvoineen. Koskaan ei hän ollut nähnyt neiti Bouriennen silmissä tuollaista loistetta. Ranskatar katseli kiihtyneenä häneen — Anatoliin; mutta häntä ei Maria saattanut nähdä: hän näki ainoastaan jotain suurta, kirkasta, ihanaa, joka läheni häntä, kun hän oli astunut huoneeseen. Ensin astui hänen luokseen ruhtinas Vasili ja tarttui hänen käteensä, suudellen sitä; hän suuteli ruhtinasta kaljulle ja vastasi tämän kysymykseen, että sangen hyvin muistaa hänet. Sitten astui hänen luokseen Anatol. Maria ei vieläkään häntä nähnyt. Hän vain tunsi miten pehmyt käsi tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti, ja miten hänen kätensä tuskin tuntuvasti hipasi valkeata otsaa, jota reunustivat rasvatut ihanat, ruskeat hiukset. Kun Maria katsahti Anatoliin ällistyi hän tämän kauneudesta. Anatol oli pistänyt oikean kätensä peukalon virkapukunsa napin varaan; selkä kenossa, rinta pystyssä, pää hieman eteenpäin kumarassa hän heilutteli ruumistaan sivunojaan pistetyn jalkansa varassa ja katseli iloisena ruhtinatar Mariaa. Hän oli vaiti, eikä hän lainkaan näyttänyt ajattelevankaan ruhtinatarta. Anatol ei ollut kekseliäs, ei terävä, eikä kaunopuhelias, mutta sen sijaan oli hän tavattoman rauhallinen ja varma käytöksessään, mitkä ominaisuudet ovat sangen kallisarvoiset suurenmaailman miehelle. Jos ujosteleva nuorukainen ei keksi puheen aihetta tavatessaan ensi kertaa jonkun oudon henkilön, ja jos hän vielä jollakin tavalla ilmaisee käsittävänsä tuon töpertymisensä sopimattomuuden ja koettaa keksiä jotain sanottavaa, niin ovat asiat hullusti; mutta Anatol hän oli vaiti, heilui jalkansa nojassa ja tarkasteli iloisena ruhtinattaren tukkalaitetta. Huomasi selvästi, että hän saattaa olla vaiti kuinka kauvan tahansa. "Jos jotakuta tämä vaitiolo vaivaa, niin puhukoon, mutta minua ei haluta", näytti hänen ilmeensä sanovan. Sitäpaitsi näytti Anatol, naisten kanssa seurustellessaan, ottaneen tavaksi halveksuvan itsetietoisesti asettua korkealle jalustalle — tapa, joka paraiten herättää naisissa uteliaisuutta, pelkoa ja vieläpä rakkauttakin. Hänen katseensa näytti sanovan: "Kyllä teidät tunnen, hyvin tunnen; miksipä teidän kanssanne rimpuilla? Teistä se tosin olisi hauskaa!" Kenties ei hän näin ajatellutkaan naisten lähettyvillä (ja vieläpä on luultavaakin, ettei ajatellut, sillä hän ajatteli ylimalkaan sangen vähän); mutta hänen katseestaan ja käytöstavastaan tuli siihen luuloon. Ruhtinatar Maria tuli tähän käsitykseen ja sentähden hän kääntyikin ruhtinas Vasiliin, näyttääkseen Anatolille, ettei ole edes aikonutkaan vallata tämän huomiota. Keskustelu oli yleistä ja sangen vilkasta, josta seikasta pääasiassa oli kiitettävä pikku ruhtinattaren ääntä ja hänen valkeiden hampaittensa yläpuolella lepattavaa haivenista huulosta. Pikku ruhtinatar kohteli ruhtinas Vasilia leikkisän tuttavallisesti, kuten usein kohtelevat vieraitaan iloisen lörpöttelevät ihmiset, olettaen, että heidän ja vieraan välit jo kauvan ovat olleet leikkisät, ja että heitä yhdistävät jonkinlaiset iloiset, osaltaan muille tuntemattomat, hauskat muistot, vaikkeikaan mitään tuollaisia muistoja ole olemassa, kuten niitä ei ollut koskaan ollut pikku ruhtinattarella ja ruhtinas Vasilillakaan. Ruhtinas Vasili antautui mielellään tähän äänilajiin; pikku ruhtinatar sekoitti näiden olemattomain naurettavain tapausten muisteloon myöskin Anatolin, jonka tuskin tunsi. Neiti Bouriennekin seurasi mielenkiinnolla näitä yhteisiä muistoja, ja vieläpä ruhtinatar Mariakin hyvillä mielin tunsi kietoutuvansa näihin iloisiin muisteloihin.
— Nyt ainakin pidämme teidät kokonaan hallussamme, rakas ruhtinas, — puhui pikku ruhtinatar, tietenkin ranskaksi, ruhtinas Vasilille, — ette täällä pakene meiltä, kuten aina teitte Annetten illanvietoissa; muistatteko cette chère Annette?[88]
— Niin, mutta älkää alkako puhua politiikasta kuten Annette!
— Mutta meidän teepöytämme?
— Niin todellakin!
— Miksette te koskaan ollut Annetten luona? — kysyi pikku ruhtinatar Anatolilta. — Kyllä tiedän, kyllä tiedän, — hän jatkoi, silmää iskien: — veljenne Hippolyt on kertonut minulle teidän asioistanne. Ai, ai! — hän häristi Anatolille sormellaan. — Tunnen teidän kujeenne jo Parisin ajoilta.